Oltiin lasten kanssa asioilla ja muistin erään perhekahvilan olevan aamulla auki. Päätin yllätykseksi viedä lapset ensin sinne leikkimään. Marssittiin iloisesti sisälle ja tervehdittiin kaikkia, mutta ei saatu yhdeltäkään vastausta. Ulkovaatteet riisuttuamme menimme peremmälle ja mitä tapahtuikaan? Kaikki vaihtoivat paikkaa kahvilan toiseen nurkkaan. Tätä samaa jatkui koko kahvilan ajan eikä kukaan, ei edes vetäjät, sanoneet meille sanaakaan koko aamun aikana. Pojat kuitenkin viihtyivät erinomaisesti leikkien ja itsekin totesin lopulta olevan mukavampaa lattialla lapsilauman kanssa kuin yksin sohvilla.
Ennen tätä kokemusta olisin ehdottomasti ollut sitä mieltä ettei perhekerhoissa ole mitään sisäpiirejä vaan uudetkin otetaan hienosti mukaan. Ehkä ollaan aikaisemmin vaan valittu hyvät kerhot?! Myönnän etten vanhojen haavojeni kanssa itse ollut alun jälkeen kovin aktiivinen kanssakäymiseen, mutta vaatiiko kerhoissa käyminen aina uudelta aktiivisuutta? Miten käy ujojen yksin kerhoon tulevien jotka eivät entuudestaan tunne ketään? Voin sanoa ettei tuollaisen jäätävän vastaanoton jälkeen paljoa kiinnosta uudelleen kokeilla!
Jokainen kotiäiti kaipaa ja tarvitsee myös sosiaalista kanssakäymistä. Ilman aikuiskontakteja äiti pahimmillaan voi joutua masennuksen kouriin ja silloinhan siitä kärsii myös lapset. Toiset viihtyvät enemmän yksin ja toiset vähemmän, mutta vertaistukea varmaan kaikki kuitenkin jossakin määrin kaipaavat. Mistä sitä juttuseuraa saa jos kahviloissa on sisäpiirin touhua ja leikkipuistoissa sama meno jatkuu tai ei ole muita lapsia? Eihän ihan pienten vauvojen kanssa kyllä leikkipuistoissa edes käydäkään ellei ole isompia sisaruksia. Pystyykö tämän sosiaalisen kanssakäymisen tarpeen täyttämään netissä? Epäilen ettei, vaikka mukavaa lisäähän se varmasti tuokin. On kuitenkin aivan eriasia keskustella kasvotusten kuin sanojen välityksellä.
Itse olen viihtynyt perhekahviloissa aina tätä tuoreinta kokemusta lukuun ottamatta. Tellun ollessa vauva arastelin kyllä ensimmäiseen kerhoon lähtemistä, mutta kaveri kävi pihasta asti hakemassa. Koukutuin heti ensimmäisestä kerrasta eikä sen koommin ole tarvinnut suostutella. Kaikilla ei ole valmiina äitikavereita eikä uskallusta lähteä yksin.
Onko liian vaikeaa siis uuden äidin tullessa joukkoon mukaan vaihtaa muutamaa sanaa? Lasten mukana ollessahan sen luulisi olevan helppoa. Joillekin voi alkuun riittää se pieni ystävällisesti käyty kanssakäyminen. Se pieni tunne ettei ole joukon ulkopuolella ja mukava mielikuva joka auttaa uskaltautumaan joukkoon uudelleenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti