Teimme siis kesällä retken leikkipuistoon. Maalaislapsille ihan tavallinen puistokin kun on todella ihmeellinen paikka ja sen vuoksi on mukava tehdä retkiä eri puistoihin. Samaan aikaan kanssamme puistossa oli muutama muukin aikuinen lapsineen ja isommat lapset saivat yhdessä oikein mukavat leikit aikaan. Ensin Jyrä vain ihmetteli puiston hiekalla isompien menoa ja söi tyytyväisenä eväitään. Erään lapsen isä varoitteli ettei saa juosta vauvan päälle. Kun Jyrä sitten lähti kävelemään tämä isä komensikin lastaan varomaan vammaista. Kesti hetken ennen kuin edes tajusin koko tilanteen!
Meidän pienin on ihan normaali ihmisen alku. Hänellä vaan valitettavasti oli ilmeisesti jo syntyessään leikkausta vaativa vaiva jonka vuoksi toisen jalan liikerata oli kävellessä huomattavasti normaalista poikkeava. Tämä erilainen kävelytapako tekikin lapsestani vammaisen? Miksi ihmeessä Jyrästä piti erilaisen ominaisuuden huomatessa muuttaa vauva-sana toiseksi? Eikö hän enää ollutkaan vauva?
Tämä kokemani sai minut miettimään mikä ihme siinä erilaisuudessa pelottaa? Monet raskaana olevat tuttunikin ovat sanoneet etteivät millään kestäisi jos syntyvä lapsi olisikin vammainen. Eikö vauva olisi silti oma rakas lapsi? Ok, arki olisi normaalia raskaampaa tai erilaista mutta onhan niitä raskaita aikoja kaikkien lasten kanssa.
Lapset onneksi ovat aikuisia avoimempia erilaisuudelle. Tai ovat ainakin niin kauan kuin me aikuisetkin asiaan normaalisti suhtaudumme. Me aikuiset voimme esimerkillämme opettaa lapsiamme suhtautumaan kaikkiin ihmisiin samanarvoisesti. Jos oikein tarkasti ajattelemme ja katsomme meissä kaikissa on jotain erilaista! Toisilla se erilaisuus vaan ilmenee selvemmin kuin toisilla. Erilaisuus rikastuttaa elämää eihän siis pelätä sitä !?!
Loppuun voisin suositella lapsille luettavaksi aiheeseen sopivaa Hannele Huovin ja Kristiina Louhen kirjaa Jättityttö ja Pirhonen. Meidän lapset tykkäsivät ainakin sekä tarinasta että kuvituksesta paljon ja saivat tarinan loputtua omia hienoja oivalluksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti