29. helmikuuta 2016

Mystisesti katoilevat tavarat

 Olen tässä lähiaikoina saanut etsiä kissojen ja koirien kanssa ties mitä. Meillä on ihan arkipäivää, että pojilta on aina juuri se tietty lelu, kirja yms. hukassa. He eivät muista minne tavarat käsistään laskevat, toisin kuin Tellu joka muistaa kaiken. On myös tavallista, ettei mies löydä etsimäänsä, vaikka etsisi oikeasta paikasta. Kumma, kun ovat paikallaan aina minun mennessä niitä ottamaan :D Mutta entä sitten kun ne omat tavarat katoavat mystisesti?
 Näin aurinkoisina päivinä hangen vielä heijastaessa auringon säteitä, migreeni on minulla taattu ilman aurinkolaseja. Yleensä mulla on ollut autossa yhdet ja sisällä toiset, mutta nyt kumpiakaan ei löydy mistään! Sisällä poikien lasit on ollut säilytyksessä samassa kaapissa ja nyt käytössä, mutta omiani ei vaan löydy mistään. Lapsetkaan eivät voi olla kadotuksen takana, sillä he eivät yllä kaappiin.
 Sitten on mystisesti kadonneet sukset. Viime viikolla jaoin vinkkejä lasten sopivan kokoisiin suksiin. Hyvähän mun on vinkkejä jakaa, kun Onni hiihtää 110cm suksilla! Yhdet sopivan kokoiset remmisukset olisi pojalla tallessa, mutta eihän ne kelpaa. Monot pitää saada jalkaan kuten muutkin! On meillä ollut pienet monoihin sopivat suksetkin siellä varaston telineillä missä muutkin hiihtimet, mutta ne on vissiin muuttuneet näkymättömiksi. En siis mistään löydä, vaikka pieniä sauvojakin on useammat kappaleet samaisessa paikassa.

 Nämä kaksi on nyt vain ajankohtaisimmat esimerkit sillä mystisesti kadonneita tavaroita on hurjan paljon enemmänkin. Jokaisella tavaralla on oma paikka ja usein vielä muistaa minne mitäkin on laittanut. Miten ihmeessä siis näitä mystisiä katoamisia voi tapahtua?! Miksi kadonnutta ei löydy sitten mistään, vaikka ihmeellisiä piiloja ei pitäisi olla? Kuulostaako tämä edes muista tutulle?
 Tässä ihmettelyn keskellä en sentään ala lapsia tai miestä syyttelemään jekkujen teosta enkä vieraita varkaiksi. Olisikohan se kuitenkin nämä valvotut pari vuotta, jotka tässä nyt jekkuja tekevät?! Jos ei muista eilistä päivääkään niin miten voi muistaa mihin käsistään viime syksynä laski ne aurinkolasit? Toisaalta miksi niitä ei myöhemmin olisi siirtänyt oikealle paikalle tai nyt löydy? Tässä sitä riittääkin ilta- ja yöpähkinää kerrakseen :D

  Hauskaa alkanutta viikkoa!

28. helmikuuta 2016

Onnin päivä

Näin Kalevalanpäivänä on myös Onnin nimipäivä. Vaikka Onni ei rakkaan kuopuksemme oikea nimi olekaan, kulkee hän kotonakin usein tuolla nimellä. Onni on meidän onni, joka ihanasti nauraa onnellista hentoa nauruaan. Voiko osuvampaa lempinimeä siis pojalla ollakaan? Aamulla Pikkutäry ehdottikin, josko viettäisimme tänään Onnin päivää ja näin myös tehtiin.
Emme juhlineet nimppareita vaan päivää, jolloin Onni sai päättää mitä tehdään. Niinpä päivävaatteet puimme päälle vasta lähemmäs lounasaikaa ja siihen asti yökkäreissä leikimme autoilla ja koneilla sekä Legoilla. Lounaaksi ei tullutkaan jauhelihakastiketta vaan itsetehtyjä hampurilaisia sämpylöistä. Sitten oltiinkin pimeän tuloon asti ulkona. Oli kyllä todella ihana sääkin ja kyllä se kevät taitaa sieltä koko ajan lähestyä :) Lenkitettiin koiraa, pulkkailtiin sekä ennen kaikkea tehtiin lumitöitä ja paljon :D Illalla lapset leikkivät vielä keskenään lastenhuoneessa ja unille kömpi onnellinen pieni poika.

 Vaikka aluksi mietin hetken voiko 2,5-vuotiaalle antaa päätäntävaltaa päivän ohjelmasta, olen näin jälkikäteen iloinen Pikkutäryn keksinnöstä. Toki Onnilla oli koko päivän rajat ja säännöt voimassa, mutta hän selvästikin nautti saadessaan päättää kaikesta. Siitä, ettei ollut pakko mennä sisälle välipalalle eikä päiväunillekaan sekä ennen kaikkea siitä, että kerrankin isommat lapsetkin leikki juuri niitä leikkejä joita Onni halusi. Yleensä Onni leikkii sisaruksiensa kanssa sitä mitä isommat määrää. Nyt poika sai koko päivän touhuta mielipuuhiaan yhdessä perheen kanssa eikä poikaa ollut yhtään vaikea saada yöunille. Sänkyyn kiipesi onnellinen poika, joka nukahti ennen kuin peittäjä ehti viereiseen huoneeseen istumaan :)
 Joskus on siis hyvä tehdä asioita hieman toisella tapaa. Perheessä jokainen on kuitenkin yksilö ja näin meidän perheen nuorinkin sai äänensä kuuluviin. Ehkä joskus uskallamme kokeilla samaa isompienkin lasten kanssa, vaikka toki lasten toiveita olemme aikaisemminkin kuunnelleet ja toteuttaneet.

 Kuinkas muiden viikonloppu on sujunut?

26. helmikuuta 2016

Pulkkamäestä vauhtia lomalle

 Aamulla herätyskellon soidessa olin iloinen. Tuota ääntä ei tarvitsisi reiluun viikkoon kuunnella, sillä me päästään tänään talvipäivän kautta lomalle! Mäenlasku, kuuma mehu ja muut talven ilot onkin loistava lähtölaukaus hiihtolomalle :)
 Mitä me sitten hiihtolomalla teemme? Osa ohjelmasta riippuu ihan siitä, pystyykö mies olemaan yhtään kotona. Jos pystyy, käymme mökillä ja pääsemme ehkä pilkillekin. Muuten suunnitelmissa on ainakin:
♥Leffailta popcornin ja irtokarkkien kera
♥Pikkutäryn toivoma jääkiekkomatsi
♥Yökyläilyä (Tellun kavereita ja ihania kummilapsiamme tulossa)
♥Luistelua
♥Hiihtoretki
♥Makkaran paistoa laavulla
♥ Mäen laskua
 Ihan pieniä juttuja siis, mutta ne pienet jututhan on myös hurjan kivoja! Aluksi suunnittelimme toteuttavamme Onnin toiveen muumihytistä (mainoksen orja), mutta ennen kuin mies pystyi sanomaan töistään yhtään mitään, oli tietysti kaikki hytit varattu. Toisaalta ehkä keväämmällä nautin itse enemmän risteilemisestä, kun kaunis saaristo alkaa hiljalleen heräilemään kesään. Nyt laittamaan viimeistä kertaa ennen lomaa kertaa Tellua kouluun ja kiiruhtamaan mäkeen :)

 Hauskaa viikonloppua!

25. helmikuuta 2016

Pienilläkin teoilla suuri merkitys

 Joskus aamuisin lasten katsellessa vielä lastenohjelmia saatan kahvikupponen kädessä selailla kännykällä iltapäivälehtien uutisia. Näin myös tänään hetken hymyssä suin lasten ilmeitä seurattuani päätin tehdä. Tapani mukaan menin Iltasanomien sivuille, joissa silmieni eteen pomppasi otsikko "14 pahinta ongelmaa, joista vanhukset kärsivät kotihoidossa". Läheltä näitä kotihoidon ongelmia seuranneena en halunnut selata koko sivuja enempää. Aluksi päätin laittaa kännykän pöydälle ja keskittyä lapsiini ja kahviini, mutta hetken mielijohteesta klikkasin vielä Iltalehden sivuille.

 Isoisäni oli lapsuuteni tärkein henkilö ja hänen myötä olen aina myös arvostanut suuresti sotaveteraaneja. Niinpä huomioni kiinnittyy helposti heitä koskeviin uutisiin eikä tämäkään aamu ollut poikkeus. Kun yleensä olemme tottuneet auttamaan näitä veteraaneja, oli jotenkin liikuttavaa huomata Sotaveteraanin haluavan auttaa lapsiperheitä. En ala tässä nyt sen kummemmin itse juttua ruotimaan, vaan sen voit lukea täältä. Tiivistettynä kuitenkin yli 90-vuotias veteraani on ostanut lahjakortteja, joita hän haluaa lahjoittaa köyhille lapsiperheille.
 Tavallaan ymmärrän tuota veteraania hyvinkin. Hän on ymmärtänyt, ettei täältä kuollessaan saa rahavaroja mukanaan ja toisaalta on kyllästynyt perinnön toivossa elämässään pörrääviin hyväksikäyttäjiin. Sodan aikaan elänyt on nähnyt jo köyhyyttäkin. Kun itsellä on asiat hyvin, hyväsydäminen ihminen haluaa auttaa muitakin. Ehkä tuolla elämänkokemuksella osaa jo sanoakin kuka on huijari ja kuka ei?

 Pienilläkin teoilla voi olla toisille suuri merkitys. Monet auttavat kyllä vähävaraisia jne. tapansa mukaan joulun alla, mutta eihän se avuntarve ole vain silloin. On totta, että joulun aikaan vähävaraisessa lapsiperheessa stressitaso nousee. Lapset odottavat joulupukkia ja ruokaakin pitäisi saada. Samalla lailla kuitenkin se stressi on heidän elämässään joka ikinen kuukausi! Tai entä sitten esim. loma-aikaan jolloin lasten kaverit ehkä matkustelevat tai käyvät vähintään leffassa? Toisille niin pieni asia kuin leffalippu voi toisille olla liian kallis.
 Mitäpä jos me kaikki ottaisimme tuosta hyväsydämisestä sotaveteraanista mallia? En toki tarkoita, että meidän pitäisi alkaa ostamaan kasoittain sadan euron lahjakortteja vaan tarkoitan niitä arjen pieniä hyviä tekoja. Jos lähipiiristä löytyy avun tarvitsijoita niin mitäpä jos ottaisit ensi kerralla mukaan leffaan, uimaan tms. heidän lapsensa? Tai joskus myymisen sijaan antaisitkin lastesi vanhoja vaatteita ja tarvikkeita niitä tarvitseville? Ellei lähipiiristä avuntarvitsijoita löydy, voi lippuja, vaatteita jne. antaa myös mm. Hope-yhdistyksen kautta. Jos halua on, löytyy aina oikea kanava auttaa.

 Sydämellistä torstaita♥

24. helmikuuta 2016

Ihan jumi juttu

 Yön pimeydessä ikkunasta ulos katsellessani ajatukseni käyvät lähes ylikierroksilla. Päähän tuntuu pätkähtelevän ihan mahtavia loistoideoita ja jo unohtuneita asioita. Niin kovasti kuitenkin unta odotan, etten tuolloin viitsi mitään valoja käyttää ja asiat jäävät pääni sisään. Sitten pian joku kaunis ilta ollaan tässä tilanteessa, ettei päästä tule ulos yhtään mitään järkevää ja ne uudet ideatkin ovat täysin unohtuneet. Kuulostaako kirjoitusjumi tutulle?
 Lapsilla sen sijaan mielikuvitus tuntuu toimivan väsymyksen tasosta riippumatta. Kuinka heiltä voisi tuota mahtavaa ideointia imeä edes hieman itseensä? Minne se oma lapsuuden luovuus katosi? Toki omaa luovuuttaan pystyy harjoittamaan ja kehittämään, mutta lapsilta se kaikki käy niin ihailtavan helposti. 

 Joskus kyllä on niitä tilanteita jolloin lapsen toivoisi pitävän uudet mahtavat ideat ihan omassa päässään. Meillä on mm. koristeltu sohvaa kauniimmaksi kuulakärkikynällä ja maalattu upouudet kengät sormiväreillä oikean värisiksi. Sitten on niitä sanallisia ihanuuksia kuten sukujuhlissa kovaan ääneen ajateltuna "Seuraavaksi mä kyllä toivon pikkuveljeä, kun viimeksi toivoin siskoa ja sain veljen". Siinä on tietysti heti lauma sukulaisia vanhemman ympärillä utelemassa, ei kai sitä jälkikasvua taas vaan ole tulossa lisää, eikä heille kelpaa vastaukseksi, että Pikkutäryllä se vauvakuume on.
 Ajatusjumin lisäksi tänään sain taas vaihteeksi yläkropan lihasjumiin, joten nyt tämä ihan täysjumi lähtee saunan kautta miettimään miten niitä jumeja oikein avataan :D

 Rentoa illanjatkoa♥

23. helmikuuta 2016

Suksi luistaa

   Päivä on jo pidentynyt mukavasti. Tellulla oli eilen kova hätä ehtiikö tänään hiihtämään laisinkaan ollessaan koulusta kotona vasta puoli neljältä. Pikaisen välipalan ja läksyjen teon jälkeen ehti kuitenkin hienosti hiihtelemään useamman kilometrin ja Pikkutäry sitkeästi seurasi koko ajan perässä. Vasta pimeyden tullen heidät sai sisälle vaihtamaan monot kenkiin :)

  Eihän täällä meillä mitään latuja ole eli kunnon hankikelit olisi kivat! Oikeastaan Pikkutäry oli oikean ladun ensimmäistä kertaa nähdessään ihan ihmeissään. Tuossako pitäisi hiihtää? :D Helpompaa ja nopeampaahan se hiihtäminen oikealla ladulla on, mutta meidän lapset nauttii kovasti tästä hankihiihdostakin. Ei heitä meinaa kuvaan saada, kun vauhdilla ovat jo menossa eteen päin :) Tykkääkö muut lapset vielä hiihtämisestä?
  Nyt lumien tultua ja hiihtoloman aikaan on monella varmaan mietteissä myös suksien osto. Viime vuonna kerroinkin lyhyesti jo sopivan kokoisista suksista täällä, mutta ajattelin vielä muistin virkistykseksi asian kerrata. Pienemmillä lapsilla sopivan kokoiset sukset on siis lapsen mittaiset 80cm pitkällä 80cm, 90cm pitkällä 90cm jne. Tämä pätee aina 115cm asti. Sen jälkeen suksien koko menee suunnilleen näin
115cm pitkällä lapsella sopivat sukset 120cm ja sauvat 85cm
120cm pitkällä 130cm ja sauvat 90cm
125cm pitkällä 140cm ja 95cm
Suksissa siis kasvunvaraa saisi olla enimmillään 15cm ja tietysti hiihtotyyli vaikuttaa suksen pituuteen. Meillä on sen verran ihanne tilanne, että lapset pääsee hangen kestäessä kokeilemaan vapaata tyyliä vanhoilla suksilla ja sitten koon mukaisilla hiihtelevät perinteistä. Monoja ja suksia löytyy käytettynäkin edullisesti loistokuntoisia, mutta jos kotoa löytyy suksille useampi hiihtäjä, kannattaa keväällä alestakin katsella. Aina kannattaa myös muistaa ostaa oikean tyyppiset monot siteeseen. Saatoin kerran vahingossa unohtaa kirppiksellä katsoa, kun innostuin oikean kokoisista puuttuvista monoista. Onneksi kaverilla oli sopivat sukset ja käyttäjä etteivät jääneet nurkkiin pyörimään :)

 Mukavia talvipäiviä♥
 

22. helmikuuta 2016

Vihdoin mäenlaskua!

 Vaikka itse en niin tätä hurjaa lumimäärää rakasta, lapset nauttivat ulkoilusta nyt hurjasti! Tellukin tänään huokaisi, kuinka paljon ihanampi tästä talvesta kuitenkin tuli edellisvuoteen verrattuna. Kyllä lasten kelpaakin pian talvilomaa vietellä, kun pääsee hiihtämään, luistelemaan ja nauttimaan muista lumipuuhista!
 Eilen saatiin myös pihaan lapsille talven ensimmäinen mäki, kun naapurin isäntä kävi traktorilla lumitöitä tekemässä. Oikein komean kukkulan kasasikin ja tänään käytiin sitä monta tuntia testaamassa :)
 Perheen kuopukselle ensimmäinen haaste oli kiivetä mäkeä ylös. Onneksi poika on hyvin rauhallista sorttia ja pysähtyi matkalla ihailemaan liukuriaankin :D
 Onnilla on vielä liukurilla laskeminen hieman hakusessa, eikä hommaa helpota yhtään talon suurin liukuri :D Poikaa ei kuitenkaan haittaa, vaikkei liukuri pepun alla pysyisikään. Pystyyhän sitä peppumäkeäkin laskemaan kunhan uusi aarre pysyy vain menossa mukana.
 Isommat ehtivät mäenlaskun jälkeen vielä hiihtämäänkin ja suostuivat lopettamaan vasta päivän painuessa pimeän puolelle. Täällä ei aikaisemmin tänä talvena ole ollut pelloille suksilla asiaa ja meillä lapset tykkäävät kovasti hiihtämisestä. Tietää siis mitä puuhaa on huomennakin luvassa :D
 Sisään tullessa ruoka upposi nirsoimpaankin vauhdilla ja eiköhän ensi yönä lapset nuku hyvinkin sikeästi :) Tai Onnista en tiedä, kun on taas hieman pahempi vaihe menossa, mutta ainakin oli ihan poikki ja nukahti illalla hetkessä syliini.

 Jokos muualla on päästy hiihtämään tai valloittamaan mäkiä?

21. helmikuuta 2016

Seikkailupäivä kotona

 Toivoin taannoin vielä lapsille hiihtokelejä, mutta nyt toivon kovasti jo kevättä. Kaksi vuorokautta lumisadetta takana ja pihaa on kolattu urakalla! Onneksi ihana naapuri yllätti ja aurasi pahimmat tuiskupaikat traktorilla :)Vielä tänään ei siis olla ehditty hiihtelemään, mutta kylmästä tuulesta ja pyrystä huolimatta ulkoilusta on nautittu :)
 Tykkylumi on myös hieman aiheuttanut minulle harmaita hiuksia sähköjen pätkiessä pitkin päivää vähän väliä. Ostimme joku aika sitten hajonneen ladattavan lyhdyn tilalle patterisen Led-lyhdyn ja nyt kun sitä olisi tarvittu, se ei toiminutkaan! Kynttilät ja vilkkaat lapset ovat mielestäni hieman huono yhdistelmä, mutta onneksi takka ja taskulamput toivat valoa ja kynttilöitä laitettiin vain varmasti lapsiturvallisiin paikkoihin.

 Tänään päivän jo hämärtyessä me siis retkeiltiin ja syötiin välipalaa olohuoneen lattialla tunnelmavalaistuksessa :) Sähköjen pätkiessä uunissa hautuva ruoka oli aivan nappivalinta. Ellei sähköjä olisi tullut takaisin, padan olisi voinut kypsentää takassakin :) Hampaanharjaus pimeässä taskulampun valossa oli lapsista vain hurjan hauskaa, etenkin Pikkytärystä, joka sai juuri viikolla vilkkuvan valomiekkahammasharjan :D
 Pikaisesti tätä naputtaessa uuden sähkökatkon varalta, tässä ei taida oikeastaan olla päätä eikä häntää :D Halusin vain tulla kertomaan, että ikuisuuden kestävät pyryt ja sähkökatkot voi ottaa myös seikkailun kannalta. Kuka kolaa isoimman kasan ja valloittaa isoimman lumivuoren? Kuinka taskulamppu tuikkii kuin tähti leikkinuotion yläpuolella? Tai kuka kömpii ensimmäisenä telttaan nukkumaan? Eikä sähköttömänä iltana haittaa, ellei jääkaappia pysty avaamaan. Retkellähän usein herkutellaan mehulla, pähkinöillä, rusinoilla yms. mitä kaapista nyt löytyykään :)
 Loppuun voin kyllä tunnustaa, etten jaksa enää kolata. Olen ihan puhki ja jäässä. Nyt haaveilen vain lämpöisestä suihkusta ja puhtaista hiuksista (mikähän on kun tuntuu että rasvoittuu heti pesun jälkeen eikä aineen vaihtokaan auta?) sekä ennen kaikkea unesta. Huomenna toivottavasti jaksaa taas paremmin.

 Kauniita unia♥

20. helmikuuta 2016

Talven iloja ja onnea voittajalle

 Onneen ei tarvita oikeastaan kovinkaan paljon. Voisin tänään valittaa kuinka ulkona tuulee ja pyryttää taas, väsyttää, palelee tai nenä vuotaa, mutta mitä se valittaminen auttaisi? Saisi kenties vain oloni entistä kurjemmaksi. Lapset ovat hurjan onnessaan lumitöistä sekä suojalumesta, joten miksi en imisi hyvää tuulta heidän iloisista puuhistaan ja hymyistään.
Valittamisen sijaan, voi vaikka tehdä iloisen lumiukon päiviä piristämään. Tai vaikka kokonaisen jengin ja lauman eläimiä kanssa!
 Tai sitten voi heittäytyä maahan tekemään lumienkeleitä ja samalla metsästää kielellä lumihiutaleita. Kovalla pyryllä niitä saakin paljon suuhun :D
 Jos on oikein hyvä tuuri, voi voittaa piristystä vaikka arvonnasta. Tänään Tellu valitteli, ettei koskaan saa arpoa, joten pistettiin tytön silmät kiinni ja käsi perintökuppi.
 Pate-kirja matkaa tällä kertaa Terhille, jolle lähtee aivan tuota pikaa sähköpostia. Onnittelut voittajalle ja lämmin kiitos kaikille osallistuneille♥ Katsotaan mitä kivaa ensi kerralla keksitään ;)

Puuhakasta lauantaita!

19. helmikuuta 2016

Mietinpä vaan

 Olin luvannut tällä viikolla hoitaa kauempana erään asian. Hieman taktikoiden valitsin päiväksi perjantain ja flunssan iskiessä ehdin jo hieman katua päätöstäni. Aamulla oli kuitenkin enää vain nuha jäljellä, joten lähdettiin poikien kanssa autoretkelle.

 Takaisin kotiin päin ajellessa minulla oli auton paksissa varaosaa ja pipoa. Niin taktikoinnin syy oli Gugguun pipot, jotka tulivat tänään myytiin. Tarkoitukseni oli hankkia lapsille myös kaksi huivia, mutta sain tosiaan vain viimeiset pipot ja niistäkään en kaikilta osin suunniteltuja värejä. Poikien nukahdettua autoon ehdin ajattelemaan kuinka hullua oli ajella pitkä matka pipojen takia, vaikka nythän minulla oli samaan suuntaan asiaa muutenkin.
 Olen aikaisemminkin miettinyt tiettyjen merkkien katoamista alta aikayksikön ilmestymisestään. Joo, etenkin lastenvaatteet voi olla todella ihania. Se, tuo ja tämä olisi ihana saada, mutta onko maailmanloppu jos jokin verkkokauppa ei toimikaan tai jääkin ilman?  Pianhan taas jostakin tulee kuitenkin jotain ihanaa vastaan ja kuinka kauan oikeasti asia edes harmittaa? Tuskinpa kenenkään maailma oikeasti kaatuu jos jääkin ilman sitä ihanaa pipoa tai paitaa. Harmituksen ja kiukun sijaan voisi miettiä säästäneensä rahaa, löytävänsä vielä ihanampaa tilalle tai kenties saavansa tuotteen vielä myöhemmin. Johan lapsillekin opetetaan, ettei kaikkea saa nyt ja heti.

 Eikö kiukustumisen, verkkokaupan toimimattomuuden kanssa tappelemisen ja muun vastaavan sijaan kannattaisi keskittää huomio niihin suloisiin lapsiin ja siihen kaikkeen hyvään mitä ympärillä on? Vaatteet ovat kuitenkin vain vaatteita ja jäävät usein aivan liian nopeasti pieniksi. Lapset taas ovat pieniä vain kerran. Vaatteita saa uusia, mutta lapsen lapsuutta ei saa takaisin. Sitä paitsi kuinka moni lapsi itse vaatii vain ja ainoastaan sen ihanan tuotteen, jota ilman ei muka voi elää ja jota ei tällä punaisella sekunnilla millään saa ostettua? Veikkaanpa ettei yksikään.
  Loppuun vielä haluan sanoa, ettei tarkoitukseni ole todellakaan loukata ketään. Ymmärrän kyllä erittäin hyvin kuinka lastenvaatteisiin voi hurahtaa. Elämässä on kuitenkin paljon tärkeämpiäkin asioita. Älkää unohtako nauttia niistäkin♥

 Hauskaa viikonloppua ja vielä tämän päivän ehtii osallistumaan arvontaakin :)

18. helmikuuta 2016

Meidän aurinko

 Tervetuloa esikouluun! Näin alkoi äskettäin postilaatikkoon kolahtanut kirje. Vaikka Tellu on jo taivaltanut jonkin aikaa koulutietä, ei noihin sanoihin totu varmaan koskaan. Meidän ihana, pieni aurinkommeko pitäisi muka eskariin jo laittaa?! Hieman haikeina täytimme yhdessä miehen kanssa ilmoittautumiskaavakkeen ja aloimme henkisesti valmistautumaan eskarin ensimmäiseen päivään. Pojan onneksi kyynelehtivät vanhemmat näkee todennäköisesti vain taksikuski, joka on jo nähnyt parit aiemmatkin kyyneleemme :D

 Vielä vuosi sitten olisin voinut olla huolissani lähestyvästä eskarista. Nyt Pikkutäryn puheen parannuttua ja pojan itseluottamuksen kasvaneena tiedän, ettei aihetta huoleen ole. Poika on reipastunut todella paljon ja mitä paremmin puhetta ymmärtää sen paremmin huomaa kuinka paljon poika onkaan imenyt tietoa itseensä.
 Lähes joka kerhopäivä ohjaajatkin kehuvat kuinka ihana aurinko Pikkutäry on. Vanhempana sitä on tietysti mielissään kehuista, mutta miehen kanssa hämmästellään miten niin monella muullakin tulee Pikkutärystä ensimmäisenä mieleen sana aurinko. Poika huokuu iloisuutta ja hyvää tuulta tartuttaen sen myös ympäristöönsä. Miksi siis olisin huolissani auringosta, joka saa ympärillään olevat hymyilemään ja nauramaan?

 Tänään kirosin sohvalla maaten minuun iskeneen flunssan, vesisateen ja Postin, joka ei ole muutamasta paketista toimittanut saapumisilmoitusta. Hölmönä olen vain turhaan odotellut paketteja, jotka on hakemattomina palautettu lähettäjälle. Tiedä sitten onko joukossa myös yksi arvontavoitto, josta lapset innostuivat kovasti, mutta joka ei koskaan saapunutkaan. Mutta siis nyt ei ollut tarkoitus avautua postista vaan kertoa kuinka huono tuuleni katosi meidän auringon tultua yläkerran leikeistään luokseni. Pikkutäry siinä silitteli päätäni, antoi suukon ja sanoi " Älä huoli, mä kyllä autan sua ja pian oot taas kunnossa" Mun rakas pikkuinen♥

 Millaisia tunnelmia tai ajatuksia muilla eskarilomakkeita täyttävillä vanhemmilla on?

17. helmikuuta 2016

Lempipaikkani

 Sain jo joku aika sitten Lapsiparkin Såfinilta haasteen kertoa lempipaikasta kodissamme. Otin haasteen suurella ilolla vastaan, kunnes tajusin, ettei asuntomme tosiaankaan ole talvisin mikään kuvausystävällisin. Odottelin innolla valoisampaa päivää ja mietin mikä olisikaan se kaikkein rakkain paikkani.

 Ensin ajattelin esitellä makuuhuoneemme, mutta mieleeni tuli vain epämukava tyyny ja valvotut yöt. Ei siis missään nimessä ainesta lemppariksi, vaikka sänky mukavilla tähtimaisemilla noin normioloissa ehkä se maailman mahtavin paikka olisikin. Sitten mietin työhuonettamme harmaine keloseinineen, mutta pelkkä ihana tehosteseinä ei sentään tuo tuollekaan huoneelle lempipaikkatitteliä. Lopulta tajusin, missä kaikkein mieluiten etenkin talvisin olen ja mikä kesäisinkin kodissani suuresti miellyttää.
 Aikoinaan taloamme remontoidessa minua pidettiin laattakaupassa ehkä hieman hullunakin tiedustellessani liuskekiven soveltuvuutta sisäseinään. Ikänsä muuraustöitä tehnyt tuttavamme lupautui tämän ideani kuitenkin toteuttamaan. Oli kyllä kuulemma ensimmäinen ja viimeinen seinä, jonka teki :D Muurissa tuo seinä kuitenkin mielestäni on edelleen vaan niin ihana ja helppohoitoinen.
 Niin lempipaikkani on siis takan edusta, jossa istuskelen iltaisin miehen kauheassa nojatuolissa. Onneksi meillä on olohuoneen mullistus käynnissä ja ennen seuraavia juhlia pitäisi olla uusi sohva ja siten lempipaikkakin :D Olettaen, että mieleinen sohva löytyy.

 Lempipaikkaa tulee myös kulutettua aamulla kahvikuppi kourassa, sillä olen siihen ympärille tehnyt Onnille leikkipaikkaa. Etenkin talvipakkasilla kaikki lapset hakeutuvatkin lastenhuoneen sijaan Onnin leikkipaikkaan, sillä takkahan huokuu mukavasti lämpöä päivälläkin :)
  Valitettavasti mullistuksen myötä kuvat ovat hyvin rajattuja eikä kokonaiskuvaa ympäristöstä saa. Tällä hetkellä kuvaa olisi ollut pilaamassa miljoona laatikkoa, joihin olen tyhjentänyt meidän nykyistä säilytyssysteemiä. Katsotaan jos joskus saadaan oikeasti valmistakin, niin voin sitten mahdollisesti vilautella uudemman kerran mikäli teitä kiinnostaa.  Ajallisesti en kuitenkaan lupaa mitään, sillä meillä tunnetusti projektit kestävät :D

 Tätä haastetta on nyt näkynyt niin monessa paikassa, etten tylsänä haasta ketään. Mielelläni kuitenkin luen muidenkin lempipaikoista eli jos haluat, saat mielihyvin napata tästä haasteen itsellesi!

Arvontamuistutus

 Ihanaa ja aurinkoista keskiviikkoa! Tulin vain pikaisesti kahvin keiton lomassa huikkaamaan, että vielä ehtii hyvin osallistua arvontaan! Rohkeasti siis vaan piilosta esiin ;)  Mukaan pääsee siis täällä.
 Nauttikaahan kauniista talvipäivästä!

16. helmikuuta 2016

Muutama sana meidän mummoista

 Aivan ensiksi haluan kiittää teitä edellisen postauksen ihanista kommenteista♥ Myönnän, että tullessani julkaisemaan ensimmäisiä kommentteja ja huomatessani kuinka paljon juttua oli jo siihen mennessä luettukaan, olin hieman kauhuissani. Teidän ihanat kommenttinne kuitenkin saivat kauhun kaikkoamaan hyvinkin nopeasti ja ehkä omalla tavallaan hieman lisäämään myös varmuutta päätöksestämme.

 Koska en edellisessä postauksessa kertonut miksemme miehen epäsäännöllisen työn vuoksi voi turvautua tulevaisuudessa isovanhempien tukeen, päätin tehdä postauksen myös meidän mummoista. Elossa olevia isoisiä ei meidän lapsilla siis valitettavasti enää ole ja pojat joskus kaipailisivatkin jotain varapappaa tms.

  Itse olen jo 80-luvun alkupuolella ollut mummolassa hoidossa vanhempieni tehdessä vuorotyötä. Silloin ei tainnut juurikaan vuoropäiväkoteja ollakaan, mutta aloite hoitojärjestelyyn oli tullut isoisältäni. Olivathan he isoäitini kanssa ennen minua auttaneet muidenkin lastenlasten kanssa ja eläkkeellä olisi aikaa. Olen ikuisesti kiitollinen saamastani hoidosta ja mahdollisuudesta sekä ennen kaikkea ihanista muistoista.
 Vaikka omat isovanhempani minua hoitivat, en missään vaiheessa ole olettanut omien lasteni isovanhempien niin tekevän. Oikeastaan olen toivonut äitini ottavan lapsia hoitoon mahdollisimman vähän, vaikka isoäidin roolissa hän on loistanutkin äidin roolia paremmin. Tosiasiassa kuitenkin tiedän vanhan äitini väsyvän etenkin poikiin todella nopeasti ja sitten meneekin jo huudoksi. Isommat lapset käyvät muutaman kerran vuodessa lapsuudenkodissani yökylässä yksi kerrallaan. Kaikkia lapsia ei hoitoon voi yksinkertaisesti kerralla laittaa.

 Anoppini taas on kysymättäkin hyvin varhaisessa vaiheessa tehnyt erittäin selväksi, ettei hän ala säännöllisesti lapsiamme hoitamaan. Hän on omat lapsensa hoitanut ja nyt hän vain nauttii eläkepäivistä sekä isoäidin roolista. Tämä siis tarkoittaa lähinnä sitä, että poikkeustapauksissa anoppi kyllä mielellään auttaa ja voi ottaa kerralla koko lapsikatraankin mikäli tarve sitä vaatii. Välillä miehen kanssa vain mietimme mikä luokitellaan poikkeustapaukseksi, sillä toki tahdomme anopin ottavan lapset hoitoon omasta halustaan eikä pakosta ja tiedämme, ettei anoppi osaa sanoa ei, vaikka niin ajattelisi.
 Vaikka anoppini onkin tehnyt hyvin selväksi, ettei ole mikään hänen sanaansa lainaten lastenhoitoautomaatti, on hän meille silti korvaamattoman ihana. Anoppi pyytää oma-aloitteisesti isompia lapsia yökylään, viettää jokaisen kanssa omaa laatuaikaa, leipoo lapsille sekä lasten kanssa ja on aidosti läsnä. Hän halii ja hemmottelee, kuten mummojen kuuluukin tehdä :) Minulle anoppi saattaa aivan yllättäen iskeä esim. teatterilipun kouraan ja ilmoittaa hoitavansa lapset. Miehen äiti on oikea aarre♥

 Vaikka lapsilla siis mummojoukko asuu suhteellisen lähellä ja näemme heitä kaikkia usein, emme voi luottaa isovanhempien apuun. Missään nimessä emme ole tästä mitenkään katkeria, sillä mielellämmehän me omat lapsemme hoidamme! Voin kuitenkin myöntää, että joskus pieni kädenojennus ei olisi pahitteeksi. Olisin varmasti ollut ikuisesti kiitollinen siitäkin, jos olisin poikien huutaessa saanut edes yhden yön nukkua enkä kuunnella toistuvasti lausetta "sun pitäisi kyllä nukkua ja tuoda joskus poika tänne yöksi". Koskaan vaan ei ole ollut se yö, kun huutava poika olisi ollut tervetullut.
 Toisaalta paniikin iskiessä tiedämme saavamme kyllä apua; Pikkutäry haetaan lyhyelläkin varoitusajalla kerhosta, ruokakassia kiikutetaan sairastupaan, Tellua viedään sinne ja tänne tilanteissa joissa mies on töissä ja itse en millään pääse kotoa irtaantumaan. Pääsemme osallistumaan tarvittaessa ilman lapsia ystäviemme tärkeisiin juhliin tai viettämään kahdestaan hääpäiväämme.

 Olenkin sitä mieltä, että lapsemme ovat hyvin onnekkaita, vaikka eivät olekaan isovanhemmilla säännöllisesti hoidossa. Me ihmiset olemme hyvin erilaisia ja on luonnollista, että on erilaista isovanhemmuuttakin. Se kuinka paljon kukakin isovanhempi jaksaa ja pystyy lapsenlastaan hoitamaan on ihan isovanhemmista itsestään kiinni. Arvostan suuresti niitä isovanhempia, jotka jaksavat ja haluavat lapsenlapsia hoitaa, mutta ymmärrän myös anoppini ratkaisun. Leikkihetki tai isoäidin leipoman leivän syöminen, yhteiset marjaretket ja muut pienet arjen hetket ovat kuitenkin lapselle hyvin arvokkaita. Kun lapsen ympärillä on aidosti välittäviä ihmisiä ja lapsella on hyvä olla, ei muulla ole merkitystä.

 Millaisia isovanhempia muilla lapsilla on?

15. helmikuuta 2016

10 vuotta

 Olen kirjoittanut tätä seuraavaa tekstiä kymmeniä kertoja päässäni ja muokannut vähintään yhtä monta kertaa luonnosta. Ei tämä vieläkään ole sellainen kuin jossain syvällä pääni sisällä ehkä kuvittelen. Tiedän jo etukäteen tämän tulevan aiheuttamaan lukijoille monia tunteita, jotka joillakin varmasti ovat myös negatiivisia. Kaikki tunteet ovat kuitenkin sallittuja ja niihin negatiivisiin kommentteihin olen tottunut jo ihan normaalissa elämässänikin.

 Kun ajattelee 10 vuotta eteenpäin, tulevaisuus saattaa tuntua hyvinkin kaukaiselle. Mutta entä sama aika taaksepäin? Itse muistan ainakin tasan tarkkaan mitä tasan 10 vuotta sitten tapahtui. Olin ollut viettämässä ystävänpäivää hyvän kaverini luona. Vienyt yhteiseksi lahjaksi kummilapselle sisaruksineen Mauri Kunnaksen kirjan ja kaverille keltaisen esikon. Pelattiin Chocoa ja naurettiin paljon sekä kävin lasten kanssa pulkalla läheisessä leikkipuistossa, jotta väsynyt kaverini saisi hieman levätä. Juotiin kahvia ja herkuteltiin leivonnaisilla. Vietettiin ihanaa ystävänpäivää. Alkuillasta kotiin ajellessa tunsin alamahassani kipua.
 Tasan kymmenen vuotta sitten istuin sairaalakammoisena yksin polilla vastapäätä hyvin tuiman näköinen lääkäri. Hyvin töksösti ja kaunistelematta hieman vihaisen oloinen lääkäri kertoi, eivät he voi tehdä vielä viikkoihin tulevan lapseni hyväksi mitään. Jos lapsi päättä syntyä, hän kuolee. Ainut toivoni on olla totaalisessa levossa ja toivoa sen auttavan. Pelosta täristen ja itkien soitin ennen kotimatkaa miehelleni. Kirosin ja vannotin, että käynti oli ensimmäinen ja viimeinen yksin. Onneksi näin on myös ollut.

  Tuosta päivästä elämäni muuttui. Saimme lopulta kaiken pelon ja epätietoisuuden jälkeen ihanan tyttären ja äitiys vei minut mukanaan. Koska kirjoitin viime vuonna aiheesta täällä, en ala kaikkea uudelleen kirjoittamaan. Toteankin vain, etten 10 vuotta sitten olisi uskonut olevani yhä kotona. Tarkoitukseni oli luoda uraa rakastamallani alalla, mutta hiljalleen ajatusmaailmani muuttui.

 Loppukesästä Onni täyttää 3 vuotta ja varmasti lähes kaikki automaattisesti olettavat minun lähtevän työelämään. Olemme miehen kanssa keskustelleet ja miettineet asiaa useina päivinä, iltoina ja öinäkin. Olemme listanneet plussia ja miinuksia, pähkäilleet arjen toimivuutta, lasten parasta tai mahdollisia ongelmia tulevaisuudessa. Joka ikinen kerta olemme kuitenkin päätyneet samaan ratkaisuun; minun on parempi olla vielä muutama vuosi kotona. Päätöksen ei tarvitse olla lopullinen ja kyllä, se pelottaa. Kuinka pärjäämme kun tuloni tipahtavat nollaan?
 Moni varmasti ajattelee, että olen lusmuilija, joka pelkää työtä. Näin ei missään tapauksessa ole! Mielelläni tekisin töitä kotoa käsin iltaisin lasten mentyä nukkumaan ja Onnin kerhoillessa. Tarjouksia otetaan suurella ilolla vastaan ;) Enemmän kuin mielelläni tienaisin tulevaisuudessa vähintäänkin sen mitä nytkin, mutta oikeasti onko sellaista työtä olemassa? On siis vain yritettävä säästää kaikessa muussa. Palattava siihen vanhaan tuttuun, jossa ei hetken mielijohteesta sitä iki-ihanaa paitaa lapselle ostetakaan. On luovuttava jostain omastakin ja kenties unohdettava perheen kanssa matkustelu.


 Tiedostan myös sen, ettei kotona olo kartuta eläkettä ja täten kurjuus voi jatkua eläkepäivilläkin. Mistä sitä kuitenkaan koskaan tietää olenko eläkeiässä enää hengissäkään! Aina olen kaikesta selvinnyt, niin miksi ei selviäsi sittenkin? Lapset taas ovat pieniä nyt, tämän pienen hetken eikä näitä hetkiä saa takaisin.
 Luopumisen sijaan uskon tämän ratkaisun tuovan lapsille paljon hyvää. Melua, hälinää ja suuria ryhmiä kammoava Onni, saa totutella uusiin tilanteisiin rauhassa omaan tahtiinsa. Ellei kerho suju tai jos se ahdistaa, siellä ei ole pakko käydä. Tellu saa yhä palata kotiin, jossa useimmiten ollaan häntä vastassa. Vaikka tyttö yksin kotona pärjäisikin, on hänestä mukavaa ja turvallisempaa palata koulusta kotijoukkojen odottaessa. Tietysti ihanteellisinta olisi jos samanlainen koulusta paluu olisi vielä molemmilla pojillakin ensimmäisillä luokilla mahdollista!

  Voihan olla, että kadumme tätä päätöstä syksyllä piankin, mutta silloin toimimme sen mukaan. Nyt varmaa on vain se, ettei unettomilta öiltä tulla lähitulevaisuudessa varmasti välttymään. Toivottavasti kuitenkin unettomuuden syy on yhä harvemmin Onnissa. Jossain syvällä sisimmässä se vanha minä yrittää lyödä jarrut lukkoon ja toisaalta taas nykyinen minäni on hyvin innoissaan. Pärjääminen pelottaa, mutta silti uskon tämän olevan tähän tilanteeseen oikea ratkaisu. Musta tulee ihan oikea kotiäiti, iiiks!

14. helmikuuta 2016

Onnea on ystävät (sis. arvonnan)

 En ole koskaan ollut suuri ystävänpäiväfani. Koululaisena päivä ahdisti suuresti ja vanhempana olen yrittänyt muistaa ystävänpäivän olevan oikeastaan joka päivä. Kun on saanut jotain niin arvokasta kuin ystävän, on siitä syytä pitää kiinni ja kertoa kuinka tärkeä toinen onkaan useammin kuin kerran vuodessa. Lapset saivat kyllä tänään ystävänpäivälahjaksi uudet kirjat, lähimmät kortteja ja pienet kummilapset niitä sormivärejä :) Miehellekin on yllätys odottamassa, kun hän joskus alkuviikosta töistä kotiutuu. Ehkä tämäkin on yksi päivä, johon olen hurahtanut lasten myötä :)
 Kiitos hurahtamiseni, päätin myös järjestää pienen arvonnan kiitokseksi, että olette siellä. Te ihanaiset piristätte päiviäni ja saatte usein hymyilemäänkin. Vaikka kommentit aina suuresti ilahduttavatkin, tiedän, ettei aina vaan jaksa niitä laittaa. Eikä aina tarvitse olla mitään sanottavaa. Se etten minäkään aina ole kommentoimassa teidän blogejanne tai kommenttejanne, ei tarkoita ettenkö teistä välittäisi. Voitte olla ajatuksissani, vaikka minulla ei voimia muuhun olisikaan.
 Vaan nyt pidemmittä puheitta itse arvonnan pariin. Palkintona on tällä kertaa taas yllätys yllätys kirja! Timo Parvelan Paten aikakirjat matkaavat yhdelle teistä. Osallistua voi jättämällä kommentin ja tuttuun tapaan viralliset lukijat saavat kiitokseksi lisäarvan. Kerrothan siis monella arvalla olet mukana. Sähköpostiosoitteen jättäminen helpottaa voittajan löytymistä. Arvontaan on aikaa osallistua perjantaihin 19.2 asti. Onnea matkaan!

13. helmikuuta 2016

Vanhemmilta pääsy kielletty ja poikien uudet Rodinit

 Tänään jäähallilta ulos astuessamme paistoi ihanasti aurinko. Ajattelin kuinka ihanaa onkaan päästä tänään kuvauspuuhiin, sillä useampi postaus odottaisi kuvia. Arvatkaa vaan millainen säätila meillä kaupan kautta kotiin päästyämme vallitsi? Tuttu pimeys ja sade, joka sentään tuli vaihteeksi räntämuodossa. Kirosin koko todella pimeän asuntomme ja suuntasin lasten kanssa metsään purkamaan kiukkuani.

 Metsässä lapset aloittivat majaleikin. Aikuinen näkisi vain ehkä pari mäntyä ja kuusen oksineen, mutta lapset huomasivat heti täydellisen majan. Tähän majaan he pystyivätkin hyvin piiloutumaan omiin puuhiinsa, sillä aikuisilta majaan oli tiukasti pääsy kielletty. Evästä sentään sain havuoven välistä antaa :D
 Metsälenkin jälkeen päätin myös vihdoin pimeydestä huolimatta esitellä meille kotiutuneet Mini Rodinit, sillä valoisaa päivää täällä saa näillä näkymin odottaa vielä pitkälle ensi viikkoon. Sovituskuvia ei nyt ole. Odotetaan Onnin hieman kasvavan, ikiliikkumisvaiheen rauhoittuvan ja kevätauringon ilmaantumista. Onnille kuitenkin tuli hankittua Pico koossa 92/98 sekä peruspaita samaisessa koossa. Jälkikäteen olen harmitellut, etten hiiriä hankalan koon takia tilannut. Toivottavasti lähempänä kesää olisi jossakin vielä vaikkapa t-paitaa jäljellä:)
 Pikkutäry sai t-paidan. Tilatessa vain kävi pieni ajatuskatkos ja tämä tuli tilattua Onnin värissä, vaikka Pikkutäry olisi enemmän tykännyt vihreästä. Ihan ok oli kuitenkin saajan kommentti eli käyttöön ja tarpeeseen tuli tämä ostos :)
 Nämä meidän vaatteet tilasin Pikkuotuksesta potien hieman huonoa omatuntoa. Olin viime syksynä saanut hyvityksenä pienen alekoodin ja monta kertaa oli sen kanssa pitänyt jotain pientä tilata. Mielelläni suosin suomalaisia pienyrittäjiä ja tosiaan hetken kamppailin itseni kanssa tilaanko ainakaan mitään uutuustakkia tuolla alekoodilla. Paketti oli kuitenkin jo tilauksesta seuraavana iltana kotona lasten avattavana. Huippunopeaa toimintaa sanon minä ja palaan varmasti ostoksille jatkossakin :)

 Nyt riennän ennen migreenin iskemistä (selvisipäs miksi aamupäivällä niin kiukuttikin) saunan kautta unten maille. Lystikkäämpää lauantai-iltaa muille!

12. helmikuuta 2016

Sormivärit itse tehden

 Ainaisen sateen keskelle on mukava keksiä jotain jännittävää puuhaa. Askartelemiseen, piirtelyyn ja maalaamiseen löytyy meiltä aina innokkaita touhuajia. Vielä jännempää niistä kuitenkin tulee tekemällä ensin tarvikkeita itse. Aikaisemmin blogissa on jo tehty ainakin taikahiekkaa ja muovailuvahaa sekä jaettu ohje katuliituihin. Tällä kertaa me teimme itse sormivärejä, joita myös pienet kummilapseni saavat ystävänpäiväksi.

 Ensin täytyy todeta, ettei näiden sormivärien rakenne ole aivan samanlainen kuin kaupasta ostettujen. Hyvin näillä kuitenkin taideteoksia tekee ja itse tehden saa värisävyjä joita kaupassa ei välttämättä edes myydä :) Toiset tekevät sormivärit vain yksinkertaisesti sekoittamalla väriä kermaviiliin tai piimään, mutta tämän postauksen värit sopivat myös maitoallergisille!
Sormivärit
3tl sokeria
½tl suolaa
1 1/5dl maissitärkkelystä
4 4/5dl vettä
 Sekoita aineksia paistinpannulla tai laajassa kasarissa kunnes seos sakenee. Värjää elintarvikeväreillä tai kuten taikahiekkaohjeessa marjoista saatavalla värillä. Jäähdytä. Jos käytät pilttipurkkeja, suosittelen värjäämistä ennen purkkiin laittoa. Purkissa tasaiseksi värjääminen oli hieman hankalaa.

 Meillä ei maltettu odottaa värien jäähtymistä täysin. Toimii siis näinkin, mutta parempia ovat kunnolla jäähdyttyään :) Värit säilyvät jonkun aikaa hyvin suljetussa purkissa tai rasiassa. 

 Mukavaa viikonloppua♥

11. helmikuuta 2016

Tulevaisuuden pelastajat 112-päivässä

 Olen kai lapsesta asti ollut hieman poikatyttö. Rakastin punaista Plaston kaivuria ja Brion formulaa sekä haaveilin palomiehen ammatista. Jo hyvin pienenä lapsena muistan kuinka mummolan pihalla katselin ihastellen ohi kiitäviä paloautoja ja tuota tapahtui siinä pihassa usein! Halusin palomieheksi, mutta kuulemma tytöistä ei ikinä sellaisia tulisi. Onneksi ajat ovat muuttuneet!

 Nyt meillä asuu pieniä, hyvin innokkaita tulevaisuuden pelastajia. Pikkutäry on ollut hurjan murheellinen huomattuaan, että hänen lempiohjelmansa 112 tulee nykyään vasta yhdeksältä. Onneksi poika on saanut kummiltaan muutaman Pelastajat DVD:n ja tulevan pelastajan teoriaopinnot ovat turvatut :D 112-päivän kunniaksi piti tällä kertaa ajella hieman pidemmälle ja käydä katsastamassa pojan tuleva työpaikka. Joku unohti taas kerran kameran kotiin, joten nyt on tyytyminen kännykän uumenista löytyneisiin.
 Tottahan toki meidän poikien lisäksi on paljon muitakin lapsia, joita paloautot kiinnostavat. Onnia varten tuollainen tapahtuma ei siis ole. Aivan liikaa ihmisiä. Tungos ja hälinä ahdistivat poikaa todella paljon. Äitinä oli vaikea katsoa pojan kamppailua itsensä kanssa. Paloautot, moottorikelkat ja mönkijät sekä tehtävärastit kiinnostivat, mutta kun ahdisti. Onneksi ohjelmanumeron aikaan oli hieman hiljaisempaa ja Onnikin uskaltautui kulkuneuvoissa istumaan :)
 Pois sateeseen kävelytimme kaksi marisevaa poikaa, jotka olisivat voineet jäädä paloasemalle asumaan. Kaikesta huolimatta ilmeisesti varsin mukava reissu :D Saattaapa pojat päästä vielä kevään aikana uudelle vierailullekin ilman suurta ihmisjoukkoa. Sitä odotellessa on mukava muistella tänään koettua :)

10. helmikuuta 2016

Meidän pikaiset ystävänpäiväkortit

 Alkuviikkoni meni talkoillessa. Niin kivaa kuin vaihtelu olikin, oli ihanaa herätä aamulla taas tuttuun arkeen ja huomata kuinka hurjan valoisaa jo ennen kahdeksaa on, vaikka lumet ovatkin sulaneet. Rästitöistä ja maanantain väliin jääneestä kauppareissusta (harmi ettei jääkaapin valoa voi syödä) huolimatta päivän ensimmäinen homma meillä oli saada postin kautta lähtevät ystävänpäiväkortit tehtyä. Piti keksiä siis jotain nopeaa ja helppoa.
 Pojat tykkäävät hurjasti leimoista ja Tellu oli tehnyt muutaman hamahelmisydämen varastoon. Saatiin kuin saatiikin mummojen, kummien ja muiden kauempana asuvien kortit ajoissa matkaan :D Eihän ne sellaisia ollut kuin olin ennen sairastumisputkea ajatellut, mutta ajatushan se tärkein on :)

Laitoitteko ystävänpäiväkortteja postiin tai muistatteko ylipäätään jotenkin ystäviä?

7. helmikuuta 2016

Hupsis :D

 Meillä lapset saavat toisinaan nähdä kuinka vanhemmillekin sattuu ja tapahtuu. Kuinka me miehen kanssa joudumme nauramaan omille mokillemme. Tänäänkin pakkasimme lapset ja mäenlaskuvälineet autoon ja suuntasimme perinteiselle laskiaistapahtumalle. Olimme juuri aamulla tarkastaneet ilmoituksesta tapahtuman ajankohdan ja samalla lukeneet lapsille mitä kivaa siellä tänä vuonna olisikaan. Matkalla vielä suunnittelimme mihin on viisainta jättää auto.
 Päästyämme tapahtumapaikan lähelle olimme ihan ihmeissämme, kun autoa ei tarvinnutkaan jättää kauas. Ihmettelimme ääneen voiko niin moni pelätä huonoa säätä ja toisaalta olimme kovin tyytyväisiä saadessamme auton kerrankin lähemmäksi. Lähempänä parkkipaikka olikin tyhjä ja hetken olimme ihmeissämme. Oliko tapahtuma muka peruttu? Soitto tapahtuman järjestelyissä mukana olevalle kaverille sai etupenkin nauramaan kippurassa. Joo, ei ollut peruttu vaan tänä vuonna se järjestetäänkin päällekkäisyyksien vuoksi vasta ystävänpäivänä :D Emme siis miehen kanssa osaa tarpeeksi hyvin sisäistää lukemaamme sillä tarkemmin tavattuamme ilmoituksessa tosiaan lukee 14.2.

 Koska mäki ei ollut vielä laskukunnossa, jouduimme tulemaan takaisin kotipihalle. Lapset nauttivat märästä kelistä ja piha täyttyikin mahtavista lumiteoksista. Vain makkarat jäivät saamatta, mutta josko ensi viikolla oltaisiin oikeaan aikaan liikkeellä :D Olettaen, että ollaan terveinä sillä ulkoillessa Pikkutäry valitteli kylmyyttä. Ajattelin pojan vain kammoavan märkää keliä, mutta kuumettahan tuolla on taas.
  Nyt ei auttaisi kyllä taudin tarttuvan minuun, sillä olen yksin vastuussa yhdestä alkuviikon tapahtuman ruokapuolesta. Kukaan ei toki ole korvaamaton, mutta hankalahan se on arkipäivälle rutiinit tietävää tuuraria löytää. Ensi viikolla on bloginkin puolella jotain kivaa puuhavinkkiä tulossa ja saas nähdä mitä muuta täällä on päässä muhinutkaan ;) Olettaen ettei päivät pääty taas naurukohtauksiin, kun kaikki ei menekään ihan putkeen :D

 Mukavaa alkavaa viikkoa!