9. helmikuuta 2022

Mitä kuuluu?

 Kuinkahan moni vastaa otsikon kysymykseen sen enempää miettimättä automaattisesti vain "ihan hyvää" tai "Ei ihmeempiä"? Toki vastaukseen riippuu paljolti myös kuinka läheisen ihmisen kanssa oikeasti sillä hetkellä keskustellaan. Kysymys itsessään antaa vapauden vastata monella tavalla, ja vastaaja voi miettiä kiinnostaako kysyjää aidosti vai kysyykö vain kohteliaisuuttaan. Vastatako totuudenmukaisesti silloin, kun elämä potkii vai pysyäkö silti positiivisessa vastauksessa?

Tämä pohdinta lähti siitä, kun mietin mitä kertoisin tästä reilusta vuodesta. Oikeasti elomme on melko samanlaista kuin ennenkin. Elimme ja nautimme viime vuonna ihan tavallisesta arjesta ilman sen ihmeempiä tapahtumia. Usein se ihan tavallinen arki iloineen ja suruineen riittää ja se on myös lastemme lapsuus. 

Mitä reilussa vuodessa on oikeasti tapahtunut? Voisin luetella ne perinteiset lasten kasvut ja kehitykset jne., mutta se lienee päivänselvää. Lapset kasvavat yksi toisensa jälkeen äitinsä ohi ja heille tulee erilaisia kausia. Se sama koulun rytmittämä arki iloineen ja suruineen on yhä täällä. Silti onhan tässä ajassa korona pakostakin hieman muuttanut elämää, kun jatkuvasti vuotavat, täynnä virtaa olevat nuhanenät ovatkin kotona. Viime vuonna myös lasten syntymäpäiviä vietimme vain oman perheen kesken. Tämä oli tosin osittain myös sopivan ajankohdan puuttumisen vuoksi poikien treenien ja pelien viedessä varsin tehokkaasti kesän ja syksyn viikonloppuja. 

 Ehkä suurin muutos arkeen onkin tullut nyt jo kolmen urheilevan pojan myötä. Siinä missä ennen harrastimme koko perhe yhdessä, nyt auto sukkuloi lähes päivittäin naapurikaupungin puolelle. Kuopuksella sentään on vain yksi harrastuspäivä viikossa ja sekin sopivasti samaan aikaan toisen harkkojen kanssa. Yhteinen vapaa-aika on entistä enemmän mennyt kentän laidalla ja mokkapaloja on tullut leivottua enemmän kuin vuosiin. Miksi ihmeessä se onkin aina se mokkapalat mitä pitäisi leipoa? 

Itse olen siis yhä jatkanut kotiäitinä oloa. Taloudellisesti ei edelleenkään se paras ratkaisu, mutta onnea ei voi rahassa mitata. Myös Aarre muistaa ajoittain vuolaasti kiittää ratkaisuamme, ja nauttii saadessaan aamupäivät jakamatonta huomiota. Koronan aikaan aikuiset sosiaaliset kontaktit ovat olleet normaalia vähemmässä, mutta toisaalta hieman erakkoluonteena harvemmin olen kaivannutkaan niitä. Oli kuitenkin todella ihanaa saada pitkästä aikaa kaikki läheiset ja suku koolle juhliessamme porrastetusti loppukesästä neidin rippijuhlia. 

 Otsikon kysymykseen voisin siis perinteiseen tyyliin vastata, että ihan hyvin menee, mutta menkööt. Noiden sanojen taakse kätkeytyy kaikki se onni mikä meillä on ja tyytyväisyys elämään juuri nyt tällaisena kuin se on. Arki on toisinaan toki raskasta, eikä murheilta voida aina välttyä, mutta ne ovat osa elämää. 

Nyt ihan aidosti kiinnostuneena kysyn sinulta; mitä sinulle kuuluu?

2. helmikuuta 2022

Armollisesti eteenpäin

  Vieläkö joku lukee blogeja? Reilun vuoden tauon jälkeen ajattelin tulla puhaltamaan täältä pölyt pois. Ei sillä, etteikö blogi olisi mielessä aikaisemminkin käynyt ja tätä postaustakin olen muokannut aika monta kertaa. Silti julkaise-nappia on jäänyt klikkaamatta sillä olen miettinyt onko blogit jo vähän menneen talven lumia vai riittääkö yhä lukijoita. Onhan esim. Instagram kiireisessä arjessa niin paljon helpompi, eikä tarvitse edes samalla lailla vastaanottaa anonyymien ilkeitä kommentteja. Toisaalta mahtuuhan mielipiteitä maailmaan, ja tahalliset ilkeydet eivät tämän kovan kuoren läpi mene.

Vuosia kirjoitin blogia pääasiassa lasten mentyä nukkumaan. Se söi hurjasti viikossa niin parisuhdeaikaa kuin omaa untanikin. Etenkin jälkimmäinen tuntuu näin jälkikäteen hölmöltä, sillä univelkaa olisi ollut muille jakaa ilman vapaaehtoista valvomistakin. Silti rakkaudesta lajiin ja jostain omasta kiinni pitäen jatkoin yötyöskentelyä, kunnes tajusin, ettei sillä tiellä voi loputtomiin jatkaa. 

 Kuten olet ehkä huomannut, päätös yötöiden lopettamisesta näkyy suoraan blogin aktiivisuudessa. Intoa ja kiinnostusta yhä olisi, mutta valitettavasti aikaa ei saa taiottua päiviin lisää. Aarren lopetettua jo aikoja sitten päiväunet, kuluu päivätkin kokonaan pojan ehdoilla. Ehdottomasti tärkein tehtäväni on lasten monipuolinen kasvattaminen. Niinä hetkinä jolloin Aarre touhuaa isänsä kanssa tai on kerhossa, kiiruhdan omien rästihommien tai kodin ja mökin projektien suunnittelun kimppuun. Välillä on mukava tehdä rauhassa kotityöt, käydä kävelyllä tai istua hetki ihan rauhassa hiljaisuudessa kahvikupin tai käsityön parissa ja siihen se oma aika taas katosikin. 

 Aamuisesta kellonsoitosta lasten nukkumaanmenoon asti paahdan lähes tauotta. Nautin suuresti aamupäivistä Aarren kanssa kaksin, mutta myös niistä hetkistä, jolloin saan tehdä hommia rauhassa yksin. Mielessä olisi miljoona rauhassa tehtävää asiaa, eikä blogi ole ollut siellä listan kärkipäässä. Toisinaan hyppään hommasta toiseen, kun en osaa päättää mikä olisi tärkein tai mikä olisi helpoin jättää kesken. Ei puhettakaan, että tämä kotiäiti makoilisi pelkästään sohvalla!

Kaipaan kuitenkin usein tänne blogin pariin. Kaipauksesta huolimatta olen kantapään kautta oppinut unen merkityksen, enkä ole enää valmis yötöihin palaamaan. Ehkä tämä uudesti syntynyt Duracell-pupu oppii kuitenkin vielä jakamaan vapaa-aikansa uudelleen, vaikka poikien naapurikaupungissa neljänä päivänä viikossa olevat treenit tuovatkin viikkoon vielä oman lisänsä.  Toisaalta on ollut myös kovin vapauttavaa olla somen ulkopuolella. Menee päiviä, jolloin en edes Instagramia avaa. Kuinka ihanaa onkaan välillä olla miettimättä sisältöjä ja niiden kiinnostavuutta tai napata valokuvia sen enempää miettimättä! Jatkossa täällä ollaan siis kyllä, mutta vanhasta tavasta poiketen säännöllisen epäsäännöllisesti julkaisten.

Täydellisyyteen pyrkivällä luonteellani on ollut vaikeaa opetella, ettei kaikki ole täysin valmista heti. Usein on vain maltettava odottaa ja asetettava asiat tärkeysjärjestykseen. Tärkeintä itselleni juuri nyt onkin Aarren hoitaminen ja koko perheen hyvinvointi. Remontit, pihat, blogit sun muut joutavat kyllä odottamaan omaa vuoroaan ja etenevät  kyllä, kunhan kaikessa vauhdissa ja tohinassa muistaa myös pitää itsestä huolta. On vapauttavaa nauttia pian jo lämmittävistä auringon säteistä ja heräilevästä luonnosta miettimättä sen enempää mitä kaikkea pitäisi tehdä. 

Aurinkoisia talvipäiviä ♥