Aamun usva

 Aamulla ulos katsoessa voin hetken luulla katsovani pääni sisään. Pelkkää usvaa joka hetkeksi hiljalleen haihtuu palatakseen myöhemmin uudelleen. En muista juuri mitään viimeisestä reilusta vuodesta eikä kyllä päässäni pysy mikään tulevakaan. Toisinaan en edes tajua ihmisten puhuvan minulle. Aivan kuin he usvan takaa huutelisivat niin etten heitä näe vaikka todellisuudessa seisoisivat aivan vieressäni.

 En jaksa enää kuunnella yhtään rankkaa-kommenttia, joten vastailen ihmisten kysymyksiin hyvin epämääräisesti. Voiko yli vuoden valvominen olla muuta kuin rankkaa? Ei sitä tarvitse minulle sanoa, tiedän sen kyllä! Vuorokaudesta selviäminen ja arjen pyöritys vievät kaikki voimani. Ei sitä toisten ihmisten kommentit helpota. En loukkaannu jos olisivat hiljaa. Parempi sekin kuin tuollainen ainainen hokeminen tai lapselle alahan nyt nukkua lauseen lässyttäminen. Kai lapsikin nukkuisi jos olotilaltaan pystyisi!

 Kun apua ei saa oman perheen ulkopuolelta niin millä tätä usvassa tarpomista sitten jaksan? En tiedä onko sitä suomalaista sisua olemassa, mutta jos on niin kai sitten sillä. Tieto marraskuisen sairaalakäynnin mahdollisuudesta helpottaa elämää jouluksi ja lapseni olevan kaikesta huolimatta elossa auttavat myös. Sitä paitsi onhan aamun usva myös kaunista katseltavaa! Siis se oikea usva ei tämä pääni sisäinen. Täytyy vain löytää ne pienet ilot ja onnen hetket ja imeä niistä kaikki mahdollinen voima. Ei tämä kuplassa eläminen ikuisuutta jatku!

 Ihanaa viikonloppua!