30. maaliskuuta 2017

Askel kohti pääsiäisruohoa

 Meillä on sattuneesta syystä jäänyt tänä vuonna askartelut ja muut puuhailut todella vähiin. Onni on siis joutunut tyytymään kerhoaskarteluihin sekä omiin luomuksiinsa. Pääsiäisen lähestyessä päätin vihdoin ottaa itseäni niskasta kiinni. Isommat lapset istuttavat eskarissa sekä koulussa omat pääsiäisruohonsa ja täytyyhän Onninkin omansa saada! Mitään uutta ideaa en alkanut kehittelemään vaan kopioin Pikkutäryn kanssa tehtyä, neljä vuotta vanhaa muuttamalla vain pupun Onnin rakastamaksi keltaiseksi tipuksi.
 Tämä astia on siis todella helppo tehdä eikä kummoisia materiaalejakaan tarvita. Astian pohjana on käytetty pestyä maitopurkkia, joka on päällystetty ohuella huopasuikaleella, Suosittelen ennen huopaa päällystämään purkin valkoisella paperilla. Onni ei tahtonut yhtään valkoista, joten osittain purkin kuviot saattavat kevyesti puskea huovan läpi.  Onni napsi askartelulaatikosta muutaman sulan, jotka liimattiin huovan alle. Kasvoihin Onni liimasi irtosilmät ja leikkasi softiksesta nokan sekä avustettuna jalat.
 Enää puuttuu multa sekä ohran siemenet. Toivottavasti muistan ne ajoissa kaupasta mukaan napata, mutta voihan tällaiseen purkkiin laittaa myös esim. pääsiäisnameja! Jokos teillä on pääsiäisruohot kasvamassa?

28. maaliskuuta 2017

Tarina eräiden blogikuvien takaa

 Kuten jo aikaisemmin täällä mainitsin, pyrin ottamaan blogin kuvat arjen tiimellyksessä lapsia kiusaamatta. Meillä pojat eivät vain jaksa pysyä paikallaan tai kiinnostua valokuvien ottamisesta, vaikka toisinaan Onni kyllä pyytääkin ottamaan kuvia. Tuo pojan mielijohde kestää vain yleensä liian vähän aikaa :D

  Joskus on kuitenkin postauksia, joihin ei sopivia kuvia lapsia häiritsemättä saa. Silloin on tehtävä hyvät suunnitelmat valmiiksi ja otettava käyttöön lahjonta. Mulla on odottanut muutama postaus kuvia ja tänään heikosta olostani huolimatta päätin toteuttaa yhden suunnitelmani. Auringonpaiste ja pieni tuuli tuntuivat niin täydellisille ennakkoon ajattelemaani kuvauspaikkaan. Vaan kuinkas sitten kävikään?
 Päästyämme vihdoin ulkovaatteiden pukemisen ja tavaroiden kasaamisen jälkeen ulos, sain huomata auringon menneen piiloon sekä tuulen olleen hieman voimakkaampaa mitä ikkunasta ymmärsin. Koska ennakkoon ajattelemani kohde ja mielikuvani olisi kaivannut juuri auringon, piti suunnitelma joko toteuttaa kaikesta huolimatta, hylätä tai muuttaa. Onni itse ehdotti toista kohdetta ja näin myös tehtiin.

Onnin valitsemaan kohteeseen eli pellolle päästyemme sain hyvin nopeasti todeta myrskytuulen olevan ehkä liian kova haaste rekvisiitallemme. Toivomiani kuvia juuri siihen tiettyyn postaukseen ei välttämättä saatu, mutta kannatti lähteä! Kotialbumiin löytyy taas ihanaa täytettä, johon myrskytuulikin oli juuri täydellinen♥
 Lopulta Onnikin nautti kuvaustilanteesta niin kovin, ettei halunnutkaan palkinnoksi Ryhmä Hau-tarroja vaan leikkihetken hiekkalaatikolla. Hiekkalaatikko onkin juuri nyt pojan lempipaikka eikä Onnia olisi saanut sisälle millään. Ensi kerralla täytyy siis muistaa myös itse pukeutua lämpimämmin :D

 Kuinka muut lapset suhtautuvat valokuvien ottamiseen?

26. maaliskuuta 2017

Seesteinen keskiraskaus missä viivyt?

Vaikka tämä raskaus on niin kovin toivottu ja odotettu, saan kai hieman kysellä sen paljon puhutun seesteisen keskiraskauden perään? Voisiko se löytää tiensä jo tännekin? Ei sillä ettenkö ennemmin valitsisi näitä migreeniputkia ja pahoinvointeja kuin vauvatonta elämää, mutta haluaisin jo nauttia paremmin keväästä, raskaudesta ja isommista lapsistanikin.

 Joistakin tuntuisi varmasti mahtavalle, kun paino mehujäädieetillä vain tippuu. Mieluusti ottaisin viikkoon kuitenkin enemmän niitä normaaleja päiviä, jolloin ei tarvitse tarkkaan miettiä mitä suuhun uskaltaa laittaa ilman pelkoa yrjön vierailuista. Syömistä enemmän kaipaan kuitenkin sitä normaalia arjen pyöritystä ja pelkäänkin kuinka selviän etenkin vauhdikkaiden poikien kanssa miehen töiden lisääntyessä. Kaipaan hieman myös niitä mielessäni pyörineitä hetkiä, joissa vain nautitaan raskauden ihmeestä ja ihmetellään myös viikko viikolta isompien lasten kanssa vauvan kasvamista. Nyt hyvä jos jaksan vastailla lasten kysymyksiin.

  Vaikka kaipaankin seesteistä keskiraskautta, ei tämä odotus nyt laisinkaan niin kurjaa ole. Olo on toki kurja, mutta tunteet jotain aivan muuta. On ihmeellistä tuntea pienen potkut ♥ Kuinka nuo hentoiset liikkeet hiljalleen vahvistuvatkaan. Me odotamme miehen kanssa jo niin kovin malttamattomina syksyä ja mietimme millainen tyyppi siellä mahassa oikein möyryääkään. Ennen syksyä meidän on kuitenkin vain tyydyttävä ihailemaan ultrakuvia, nauttimaan sydänäänistä sekä höpöttelemään mahalle. Ehkä me tässä raskaudessa vielä saadaan niitä odotuskuviakin napattua ja tehtyä muita asioita, jotka edellisillä kerroilla on jäänyt tekemättä.

 Kasvavasta vatsasta, potkuista ja koko raskaudesta on osattava nauttia nyt. Koko odotusaika menee loppujen lopuksi niin hurjan nopeasti ohitse ja pian tätä kaikkea voi enää vain kaivata. Tai no ei ihan kaikkea, mutta ne ikävät puolethan tuppaavatkin onneksi unohtumaan :D

21. maaliskuuta 2017

Kevään puuhia ja suunnitelmia

 Luonnoksissa odottelee muutama postaus kuvia, mutta olen saanut riesakseni sitkeän räkätaudin. Ulos ei siis ole tällä viikolla ollut asiaa, joten päätinkin tulla kertomaan hieman mitä me olemme näin kevään tullen puuhailleet ja suunnitelleet.
 Viime aikoina:
♥ Olemme ihmetelleet lumien nopeaa katoamista, nauttineet auringosta ja keväisistä päivistä. Lapset ovat pihan sulamisen myötä pyöräilleet paljon ja tietysti nauttineet myös kurasta.

♥ Mies intoutui tekemään eteiseen jo muutostöitä, että saadaan vauvan ulkovaatetukselle tilaa. Nyt myös pojilla on yhteisen laatikon sijaan asusteilleen omat laatikkonsa Tellun omien muuttaessa eteisen kaappiin hankitulle hyllylle.

♥ Seurailimme ikkunasta kauriiden ruokailua pellolla. Lopulta ne loikkivat tiehensä aivan tonttimme vierestä kadoten kauas metsikköön.

♥ Kävimme koko perhe kiinalaisessa syömässä. Jos Tellulta kysyttäisiin kävisimme aina vain kiinalaisessa tai thaimaalaisessa :D
♥ Olen yrittänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja hankkia lapsille puuttuvia kevätvarusteita. Onni ilmoitti jo kotona mainoksia selaillessa millaiset kevätkengät haluaa eikä mieli muuttunut kaupassakaan. Helppoa paitsi saappaiden osalta, sillä vain keltainen kelpaa taas :D

♥ Olemme löhöilleet sohvalla satuja lukien, viettäneet koko perheen pelihetkiä ja katselleet leffaa jäätelöllä herkutellen.

♥ Onni on ollut paljon miehen mukana töissä. Muutenkin kotona vain isi kelpaa. Itse olen saanut siis rauhassa taistella oloni kanssa.
 Tänä keväänä me aiomme:

Ihmetellä ja havainnoida kevään merkkejä sekä laittaa pihaa uuteen uskoon.

♥ Laittaa lastenhuoneen sisustuksen uusiksi, jotta siitä tulisi vihdoin myös Onnin huone.

♥ Käydä retkellä paistamassa makkaraa.

♥ Muistaa istuttaa rairuohot ajoissa.

♥ Rakentaa jotain lasten kanssa. Viime keväänähän teimme linnunpöntön ja lapset ovat nyt talven aikana kovasti kaivanneet puutöitä. Ehkä saamme nyt keväällä myös vihdoin "pajan" kuntoon ja voisimme jatkossa naulailla siellä ympäri vuoden :)
♥ Kunnostaa mökin rannan terasseineen odottamaan kesän riemuja.

♥ Käydä päiväretkellä niin lasten kanssa kuin vanhemmat kaksinkin. Vanhempien päivä onkin jo suunniteltu ja odottaa vain sopivaa olotilaani :)

♥ Liikkua enemmän koko perheen voimin. Tämä tosin edellyttää omalta kohdaltani sen, ettei jo kiusakseni tullut supistelu villiinny tällä kertaa haitalliselle tasolle.

 Millaisia kevätsuunnitelmia teillä on?

15. maaliskuuta 2017

Ihan(a) kamala alkuraskaus

 Kiitos edellisen postauksen ihanista kommenteista, jotka saivat taas kyyneleitä poskilleni♥ Oikeastaan tarkoitukseni oli pitää raskaus yhä meidän omana salaisuutenamme, mutta koska olotilani ei ole sallinut blogin päivittelyä, päätin vähentää omaa stressiäni kertomalla teille. Blogi ei tästä eteenpäinkään ole muuttumassa pelkäksi raskaushöpinäksi, vaikka toki varmasti ainakin lähes viikoittain saatte jotain aiheeseenkin liittyvää kaiken muun ohella lukea.
Kuten moni ehkä jo paljastuksen jälkeen arvasikin, on blogihiljaisuuteni syy alkuraskaudessa. Päätinkin hieman nyt kirjoitella miten tähän asti on tultu ja kuinka täällä ollaan voitu. Jos siis Googletit tiesi tänne raskausoireiden vuoksi, kannattaa muistaa niiden olevan yksilöllisiä. Se mikä yhdellä on oire raskaudesta, ei toisella merkitse mitään. Itsellänikin on jokainen raskaus ollut oireineen hieman erilainen ja tämä nykyinen ehdottomasti rankin! Siinä missä Tellua odottaessani olin lähes oireeton, on nyt olo ollut usein täysin päinvastainen.

 Olen oppinut tulkitsemaan kehoni oikut melko hyvin ja aavistanut usein raskauden jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Itse testin tekemistä vain olen usein pelännyt, sillä liian usein ilo on jäänyt lyhyeksi. Tälläkin kertaa jo noin kiinnittymisestä lähtien kärsin flunssamaisesta olosta, rintojen aristuksesta, väsymyksestä, käsittämättömän seesteisestä olosta, etomisesta sekä vatsan pinkeydestä. Oikeasti mahani tuntui ja näytti olevan kuin olisi ollut räjähtämässä oleva ilmapallo! Hetken mielijohteesta päätinkin tehdä raskaustestin, jonka tuloksen oikeastaan jo tiesinkin. Enää tarvitsi pelolla odottaa kuinka pitkälle tällä kertaa pääsisimmekään.
 Hyvin pian heti plussaamisen jälkeen alkoikin sitten oireiden paheneminen. Jos söin tuli huono olo ja ellen syönyt, etoi silti. Epätoivoisena yritin imeskellä jäisiä marjoja tai tunkea väkisin hieman leipää tms. pientä. Lämmintä ruokaa ei tehnyt mieli yhtään, paitsi toisinaan hyvän hetken tultua pizza maistui taivaalliselle. Mikään unimäärä ei riittänyt ja edes juuri uusitut liivit eivät enää tuntuneet hyviltä päälläni vaan etuvarustusta kivisti ja pahasti. Mies-rukka sai osakseen niin itku- kuin kiukkukohtauksiakin mitä ihmeellisimmistä asioista. Lopulta vuoroin nukuin, halailin pönttöä ja kärsin aina vain pahenevista migreenikohtauksista miehen hoitaessa mahdollisimman paljon oman työnsä ohessa lapsia sekä kotitöitä.

 Jo ensimmäisistä aavisteluistani asti syvällä sisimmässäni olen tuntenut jonkun olevan pielessä. Osittain tuon tunteen vuoksi myös ensimmäinen ultra tehtiin varsin perusteellisesti. Siinä me miehen kanssa kilpaa vuodattelimme onnen kyyneleitä pikkuisen näytellessä taitojaan♥ Aavisteluistani huolimatta kaikki sikiön rakenteet sekä napanuora, istukka ja kohtu ympäristöineen olivat kunnossa. Ehkä tuo aavisteluni on siis vain itsesuojelua, sillä erään rankan päivän jälkeen ensimmäiset supistelutkin ovat taas jo löytäneet ilokseni.
 Joskus aikoja sitten päätin, että jos meille vielä tällainen onni suodaan, otan raskaudesta kaiken ilon irti. Pahoinvoivana ja päänsäryn kanssa taistelevana olen joistain ennakkoajatuksistani joutunut luopumaan, mutta ilo on totta totisesti otettu jokaisena päivänä irti. Joka päivä olemme miehen kanssa miettineet kuinka uskomattoman ihanalta tuntuukaan olla tässä ja kuinka onnekkaita me oikeastaan olemmekaan. Ja vaikka olenkin pelännyt pahinta, emme ole pystyneet hillitsemään itseämme suloisien vauvajuttujen kanssa. Pikkuisen onneksi hän ei sentään vielä huku tavarakasaan, sillä hankittavaa riittää. Olimmehan me jo luopuneet toivon myötä isosta osasta vauvakamppeita.

  Nyt vihdoin viikkoon tuntuu mahtuvan yhä enemmän niitä hyvän olon hetkiä, vaikka oireista en vieläkään ole täysin eroon päässyt. On mukavaa taas jaksaa enemmän puuhastella lasten kanssa ja käydä siellä kaupassakin saati tavata ihmisiä. Erittäin mielelläni kuulisin myös, mitä teille kuuluu?!

13. maaliskuuta 2017

Kyyneleitä

 Muistaakohan joku vielä, kun mainitsin Onnin tutista luopumisen olleen meille vanhemmille kovempi paikka? Nyt voin tunnustaa, että pojan nukahdettua me istuimme yhdessä sohvalla ja kilpaa vuodatimme kyyneleitä. Emme olleet vielä valmiita luopumaan vauvajutuista ja pienistä lapsista. Syliin oli ihanaa täytettä, mutta silti tuntui kuin jotain puuttuisi. Tuntui kuin henki ei kulkisi, ahdisti. Myös ajatus Onnin siirtymisestä pois pinnasängystä ja meidän makuuhuoneesta sai meidät itkemään ihan kunnolla. Emme halunneet edes kuvitella, ettemme voisi katsoa pientä suloista uinujaa juuri ennen nukkumaan menoamme. Ahdistus vain kasvoi.

 Elämä harvoin menee niin kuin on suunnitellut. Yksi omista suurista haaveistani oli iso perhe ja vieläpä lapset suht' pienellä ikäerolla. Sen haaveen toteuttamiseen ei aina vain pelkkä toive ja teotkaan riitä. Vaikka kuinka haluaisi lapset pienellä ikäerolla, voi joutua sanomaan hyvästit koko haaveelleen. Jo Tellun odotuksessa kävi myös selväksi, ettei kohtuni ole luotu raskauteen vaan synnyttämiseen ja lasten syntymien jälkeen on ollut aina vaan rankempaa ja rankempaa. Silti hullut haaveilivat salaa vielä yhdestä lapsesta.
 Onnin aikana tunteeni ovat menneet laidasta laitaan. Olen yrittänyt järkeillä, ettei meidän yhtälöllä kannata enää pitää vauvatoiveita yllä. Sitten poikaa katsoessa lähes rukoillut, ettei tämä olisi vielä tässä. Olen yrittänyt tehdä surutyötä ja nauttinut joka hetkestä. Olen ollut kiitollinen siitä mitä olemme saaneet ja tuntenut huonoa omaatuntoa haaveistani, koska kaikki eivät saa edes tämänkään vertaa. Olen itkenyt surusta, kaipauksesta, ilosta, onnistumisista ja menetyksistä. Olen hyppinyt riemusta Onnin elämän helpottuessa ja katsellessani kuinka mies on entistä enemmän alkanut nauttimaan isyydestään. Kaikkien näiden tunteiden kirjossa mukana on ollut kaipaus.

 On asioita, joihin on sopeuduttava joko hyvällä tai pahalla. Elämässä on opittava tekemään surutyötä. Kaikkia haaveita ei vain pysty toteuttamaan. Ehkä elämä olisi tylsääkin, jos kaikki menisi aina kuten itse toivoo?! Olemme yrittäneet hyväksyä ajatusta, ettei perheemme enää kasva. Olemme yrittäneet oppia elämään sen ajatuksen kanssa samalla kun ympärillemme on iskenyt vauvabuumi. Vauvat ovat ihania ja on todella hienoa niin monen päästessä nauttimaan vanhemmuuden iloista, mutta en voisi kieltää etteikö pieni riipaisu olisi omassa sydämessäni käynyt.
 Kyyneleitä on vuodatettu valtavat määrät, mutta kaiken pahimman tuskankin aikana olemme onneksi olleet miehen kanssa yhdessä tukemassa toinen toistamme. Vain tuon tuen avulla olen jaksanut kaikkein vaikeimpien hetkien ylitse, vaikka toki myös lasten tuomalla ilolla ja elämällä on ollut todella iso rooli jaksamisessani. Unelmien murskautuessa voisi kai helposti murskautua itsekin. Onneksi elämä kuitenkin myös opettaa huomaamaan ne pienet onnen muruset, jotka auttavat jaksamaan aina seuraavaan päivään asti.

 Aina joskus surun ja kaipauksen kyyneleet muuttuvat ilon kyyneleiksi. Ensin iskee epäusko, pelko, varovainen onni ja lopulta suuri riemastus. Kaiken kokemamme jälkeen tunnemme nyt itsemme maailman onnellisimmaksi pariksi. Pitkäaikaisesta haaveestamme on tulossa sittenkin totta! Jos vain kaikki sujuu hyvin, on meitä ensi syksynä yksi lisää♥

9. maaliskuuta 2017

Muutamia ajatuksia bloggaamisestani

 Tämä blogi on pitkään ollut se oma rakas juttuni. Mieluinen harrastus, jonka parissa voin viettää aikaa myös miehen ollessa muutamankin vuorokauden töiden pakottamana poissa ja lasten nukkuessa. Henkireikäni, jonka kautta olen saanut vertaistukea ja tutustua mahtaviin ihmisiin.

 Tänä vuonna blogi on kuitenkin pysynyt normaalia hiljaisempana. En missään nimessä ole hylkäämässä tätä eikä hiljaisuus myöskään tarkoita, että ideani olisivat lopussa. Päinvastoin, ideoita putkahtelee paljonkin pitkin päivää tai yön pimeinä tunteina ja usein unohdan niistä ison osan :D Haluaisin jaksaa enemmänkin kehittää blogin ulkoasua ja usein tunnen myös huonoa omaatuntoa tästä hiljaisuudestani. Intoa siis olisi vaikka kuinka, mutta on mentävä kaikessa omien voimavarojensa mukaan ja unohdettava ne itsesyytökset.
 Hetkinä jolloin pääsen koneen ääreen, teksti tuntuu usein syntyvän kuin itsestään. Toki on niitä vaikeitakin päiviä sekä aikoja, jolloin ajatus ei kulje blogin ulkopuolellakaan. Ilman ajatuksen kulkemista tekstistä tuleekin helposti tönkköä. Vaikka ideointi ja teksti syntyvät kuin itsestään, on bloggaamisessani etenkin näin talvisin eniten aikaa vievää kuvien miettiminen. Meillä sisällä kun tuntuu, ettei edes kesällä valo kunnolla riittäisi. Toisaalta yritän kuvia napsia lapsia kiusaamatta arkipuuhien ohessa ja se arkihan on aika samaa päivästä toiseen.

  Menen yleensäkin elämässä pitkälti tunteiden ohjailemana. En siis ole bloginkaan suhteen ollut kovin suunnitelmallinen. Kun saan idean, toteutan sen liian usein enempiä miettimättä. Toisinaan joudun ennen julkaisemista hieman muokkailemaan, mutta usein annan tunteen vain viedä. Ei ehkä maailman paras tapa bloggailla!

 Sain bloginäkyvyyttä vastaan Bloggaajan kalenterin, joka toivottavasti auttaa muistamaan ne päähäni putkahtelevat ideat. Kenties kalenterin avulla opin myös edes hieman suunnitelmallisemmaksi?! Näin pakollisena hiljaisena kautena huonoa omaatuntoa ainakin helpottaa, kun kalenteriin ilmestyy suunnitelmia ja merkintöjä ihan huomaamatta. Blogi on yhä se rakas paikka, vaikka aina ei pääsekään siellä odottavaa tyhjää ruutua täyttämään.

 Kiitos ihanat, kun olette siellä♥

6. maaliskuuta 2017

Talvinen päivä mökillä

 Maailmassa on yksi paikka kotimme lisäksi, johon koko perheemme kovasti ikävöi. Mökki on vienyt myös lastemme sydämet ja siitä puhutaankin lähes päivittäin. Vaikka mökkimme on periaatteessa talviasuttava, ei meillä miehen päivystysluonteisten töiden vuoksi ole mahdollisuutta yleensä talvisin viikonloppuja mökillä viettää. Tai mulla toki lasten kanssa olisi, mutta en taida omistaa tarpeeksi seikkailumieltä :D Onneksi mökille voi kuitenkin tehdä myös päiväretkiä!
 Olimme hieman kytänneet hiihtoloman säätä ja ennusteiden mukaan sunnuntaiksi lupailikin aurinkoista. Niinpä pakkasimme loman päättäjäisreissulle lapset sekä pennun autoon ja suuntasimme mökkiä kohti. Menomatkalla meinasi tulla ikävä jo kotiin, sillä pentu oksensi autoon ensimmäisen 10km:n jälkeen ja useasti sen jälkeenkin! Pääsimme onneksi kuitenkin lopulta monen pysähdyksen jälkeen perille asti :)

 Kesäisin lapset viihtyvät järvessä, mutta myös talvella he löytävät nopeasti omat lempipuuhansa. Järven jäällä on hauska tehdä tutkimusretkiä paikkoihin, joihin kesällä ei yhtä helposti pääsekään. Jäältä löytyy myös latu, eläinten jälkiä ja saattaapa hyvällä tuurilla päästä naapurin moottorikelkankin kyytiin. Välillä on hyvä istahtaa saunan terassille juomaan kuumaa mehua tai haukkaamaan eväitä.
 Yksi lasten odotetuimmista puuhista mökillä talvisin on kuitenkin pilkkiminen. Etenkin Onnia jännittää kovasti, tuleeko sitä kalaa vai ei. Kuulemma ahven syö mökkijärvessämme hyvin, mutta meidän kokemuksen mukaan järveen pitää huudella onko niitä kaloja siellä laisinkaan.
 Talvisen pilkkipäivämme kalasaldo olikin vain muutama ahven ja yksi pienen pieni sintti, josta ei osannut edes sanoa, mikä kala oli kyseessä. Laihasta saaliista huolimata meillä oli todella mukava päivä ja taas jaksamme odottaa hetken seuraavaa mökkireissua :)

  Mökkeileekö joku talvella? Entäs onkos muut käyneet pilkillä? Tuliko parempaa saalista?

2. maaliskuuta 2017

Meidän tyttö

 Muistan vielä erittäin hyvin, kuinka taas yhden erittäin pitkän väsytystaistelun jälkeen katsoin pientä sängyssä nukkuvaa taaperoa. Siinä katsellessani mietin tuleeko meillä ikinä tuon pienen tytön kanssa olemaan yhtään mitään yhteistä vai olisiko koko elämä vain samaa väsytystaistelua? Löydetäänkö me yhteistä säveltä ikinä?

 Jo hyvin varhaisessa vaiheessa kävi selväksi, että Tellu on kuin kopio isästään. Vain sukupuoli ja ikä erottivat heidät toisistaan. Tyttöä katsellessa ei voinut isästä erehtyä ja ellei tyttöä nähnyt sukulaissuhteen pystyi helposti myös kuulemaan. On ollut sanomattakin selvää, että mies on aina ymmärtänyt Tellua selvästi paremmin kuin minä ja näin ollen Tellu onkin oikea isin tyttö. Vai onko sittenkään?
 Ikinä missään vaiheessa en ole lapsille omia kiinnostuksen kohteitani tuputtanut. Itse he ovat esim. rakastuneet kirjoihin, vaikka toki runsas lukeminen ja kotikirjasto asiaa on varmasti edesauttanutkin. Kuitenkin jos nyt vertailtaisiin omia lempipuuhiani Tellun ikäisenä, olisi ne tytön kanssa lähes identtiset! Tellu ahmii kirjoja jopa enemmän kuin minä aikoinani ja harrastaa samoja asioita. Hän rakastaa äitinsä tavoin kaikkea kaunista ja käsillä tekemistä. Askartelutarvikkeet, kankaat ja langat katoavat hyvinkin tehokkaasti, mikäli tyttö saa vapaasti niitä käyttää. Keittiössä syntyy herkkuja ja shoppailemassa tyttöä on vaikea hillitä.

  Korkkareilla juoksun tyttö on hallinnut heti kävelemään opittuaan, mutta itse en taida sitä vieläkään. En myöskään ole yhtä paljon korujen perään, mutta muutoin tyttöä puuhissaan katsoessani saatan kuitenkin tunnistaa myös itseni. Toisaalta vaikkei meillä olisikaan yhtään mitään yhteistä, olisi hän aina minun rakas lapseni. Eihän lasten kuulu olla kopioita vanhemmistaan, vaan omia, ihania yksilöitä! Ajan myötä myös vanhempi oppii ymmärtämään lastaan paremmin eikä oma verenpaineenikaan ole enää temperamenttisen tytön kanssa niin kovin koetuksella :D

 Kuinka paljon teillä lapset muistuttavat vanhempiaan?