27. toukokuuta 2020

Kesäloman kynnyksellä

 Ihana lämpö on vihdoin täällä ja on aika nauttia kesän riemuista! Olemme useana päivänä ihmetelleet onko koululaisten kesäloma oikeasti jo ovella. Kun olemme koko kevään olleet tiiviisti yhdessä, tuntuu sen odotetun ja ansaitun loman alkaminen vihdoin ihan oikeasti uskomattomalle. On aika heittää hyvästit aherrukselle ja vain nauttia kesäisistä päivistä!
 Tänä keväänä ja kesänä meidän oli tarkoitus nähdä maailmaa. Hypätä lentokoneeseen, laivaan ja matkustella kotimaassakin. Loppukesästä nämä kaikki olisivat jo hiljalleen ehkä mahdollisiakin, mutta meillä ei ole varaa eikä mielenkiintoa ottaa minkäänlaista riskiä sairastumisesta. Tällä hetkellä matkustelu ei edes kiinnosta vaan katseemme on kääntyneet paljon lähemmäs. Meille riittää ainakin tällä hetkellä loistavasti mökki ja kotiseutu.
 Millaisia kesätoiveita pitkä kotona olo on lapsille tuonut mieleen? Tehtiin yhtenä iltana lasten kanssa perinteinen kesän toivelista, jossa lapset saivat toivoa mitä vaan rajoituksista välittämättä. Tällainen siitä tuli:
♥ Mökille, mökille, mökille!!!!
♥ Onkimaan
♥ Jätskille
♥ Luetaan kirjaa riippukeinussa
♥ Retki uimarannalle
♥ Kauppaan ostamaan jotain kesäkivaa
♥ Elokuviin
 Ajattelin, että Onni ainakin toivoo huvipuistoreissua tms. , mutta ei. Lapset tahtovat vain maisemanvaihdoksen mökille ja Onni elokuviin. Yritin hieman jankkaamalla kasvattaa toivelistaa, mutta lapset kaipaavat kuulemma vain aurinkoa ja mökin hauskuuksia, niin ja Aarre jäädytettyjä herkkuja.
 Olen aikaisemminkin todennut, etteivät lapset kaipaa mitään ihmeellisyyksiä. Perusasiat riittävät, kun yhdessä on hyvä olla. Kesälomasta ilman kummempia ohjelmanumeroita tai matkoja on tulossa varmasti kuitenkin oikein hauska. Sitä paitsi jos lapsille uhkaa tulla tylsää, keksivät he taatusti ajanvietettä. Rento kesäloma täältä tullaan!

 Millaisia suunnitelmia sinulla on kesäksi?

19. toukokuuta 2020

Hautajaiset poikkeusolojen aikaan

 Viimeiset kuukaudet ovat poikenneet normaalista täysin. Olemme nauttineet kotona olosta enkä vaihtaisi niitä päiviä vanhaan normaaliin. Samalla tuntuu kuitenkin surulliselta ajatella heitä, jotka yksin makaavat sairaalassa tai hoivakodissa kuukaudesta toiseen. Kuinka moni heistä jaksaa taistella uuteen päivään masentumatta? Nyt voin valitettavasti omasta kokemuksesta myös kertoa millaista on, kun läheinen kuolee sairaalassa näissä poikkeusoloissa.
 Itse aavistin lopputuloksen jo maaliskuussa viedessäni äitini sairaalaan. Kirosin ja häpesin mielessäni omaa ajatustani viimeiselle matkalle viemisestä. Syytin tuosta ajatuksesta itseäni myös silloin, kun keskusteluja kotiutumisesta käytiin. Silti tuo tunne ei jättänyt rauhaan. Tunteesta huolimatta hoitajan kuolinsoitto tuli täysin puskista. Tuo soitto oli hyvin lyhyt ja ytimekäs; näin on nyt käynyt, hautaustoimistolle menee lupa suoraan ja tavarat voitte hakea joskus täältä. Osanotto ja hei hei. Tuntui kuin koko puhelu olisi ollut surkea vitsi, mutta ei se ollut.

 Ihmiskontaktit ovat nyt monessa paikassa karsittu minimiin ja niinpä hoidin kotona koneen ääressä kaikki hautajaisjärjestelyt iltaisin lasten mentyä nukkumaan. Miehen tehdessä pitkää työviikkoa järjestely toki oli näin hurjan helppoa. Todellisuudessa minulla ei vieläkään ole täysin hajua siitä, miltä esim. arkku näytti, mutta opinpa taas uusia asioita ainakin edesmenneestä suvustani.
 Itse hautajaisten suhteen seurakunnilla on olleet nyt varsin vaihtelevat käytännöt. Osa sallii yhteensä 10 hengen kappelisiunauksen ja osa sallii jopa 10 hengen vierasjoukon lisäksi tarvittavan henkilökunnan eli papin, kanttorin jne. Täällä ainut vaihtoehto oli siunaus haudalla ja vielä niin, että arkku on tilausuuden alkaessa jo avonaisessa haudassa. Saattoväkeä oli se 10 ja seurakunnan henkilöt lisäksi. Noin vartti ja koko hautajaiset olivat ohi.

 Muistotilaisuuksiahan ei tällä hetkellä suositella järjestettävän. Koska muut vieraat olivat kuitenkin useamman sadan kilometrin päästä, pidettiin meillä suunnittelematta lyhyt kahvitilaisuus suolaisen huikopalan ja kakun kera. Kai jokainen ihminen edes sellaisen tilaisuuden ansatsisi?
 Tämän kokemuksen myötä en voi olla miettimättä heitä, joilla ei oikeasti ole omaisia. Koronan aikaan tämä on vain ikävä pakko näin, mutta on olemassa myös paljon heitä joita kukaan ei ole saattamassa normaalistikaan. On vain pikainen siunaus ja kenties tuhkaus sosiaalitoimen avustuksella. Ihminen ikään kuin häviää vain tuhkana tuuleen vieden elämäntarinansa mukanaan. Jokainen elämä on kuin kertomus ja on surullista, ellei kukaan kuule sitä.

 Mitä itse ajattelen tästä kokemastani? Edelleen päällimmäisenä tunteenani on vain helpotus. Ehkä tämä tapa, jolla kaikki nyt tapahtui, luo kuitenkin lapsenkaltaista epäuskoa. Onko kaikki oikeasti tapahtunut ja lopullisesti ohi? Samalla kuitenkin tiedän, että on aika suunnata katse eteenpäin, suukottaa lapsia ja nauttia jokaisesta päivästä. Koskaan ei tiedä miten elämä yllättää seuraavaksi. Päivistä on nautittava nyt.

14. toukokuuta 2020

Takaisin kouluun -ei vielä ainakaan

 Tänään etäopetus on päättynyt ja lapset ovat suurelta osin palanneet kouluun. Meillä jatkuu kuitenkin vielä etäopetuksesta tuttu arki. Vaikka Onni ilmoittikin, ettei aio mennä takaisin eskariin, ovat nämä asioita joiden päätöksissä ei lasten mielipiteillä ole väliä. Hallituskin sen sanoi: kouluun on palattava tai anottava hyvällä syyllä lomaa.

 Me emme ole vieläkään anoneet lomaa loppukevääksi. Lapset ovat ensi alkuun tämän loppuviikon poissa, sillä huomenna he olisivat joka tapauksessa hautajaisten vuoksi. Jäljelle jää siis Onnilla 8 päivää ja isommilla päivä enemmän. Pojat salaa toivovat flunssaoireita ja neiti jää kotiin, ellei allergiaoireet helpota. Eipä olisi koskaan tullut mieleenkään jättää siitepölyallergista lasta kotiin potemaan oireitaan, mutta kun oireisena ei missään nimessä saa kouluun mennäkään.

 Kouluun paluun ohjeita lukiessani mietin useampaan kertaan onko tässä kaikkien oppilaiden kouluun paluussa oikeasti mitään järkeä? Onhan koulukirjatkin jo pitkälti opiskeltu kannesta kanteen! Etäisyyksien vuoksi pitäisi olla lisätiloja, joita ei ole. 20 oppilasta plus opettaja luokassa, vaikka 10 hengen kokoontumiset vain sallittuja. Ai niin, mutta lapsethan ei tartuttanut!  Ensimmäiset pääsevät ruokailemaan jo klo 10 ja viimeiset saavat ruokansa klo 13. Käsiä pitäisi pestä ahkerasti, mutta lämmin vesi ja vesipisteet ovat riittämättömät. Koulussa pitäisi pitää etäisyyksiä, mutta koulukyydissä voidaan istua ihan vieritysten täpötäysissä takseissa. Ymmärrän oikein hyvin, jos vanhemmat pelkäävät koulujen olevan kesäloman pilaavia viruslinkoja.
 Suoraan sanottuna mun tekisi mieli pitää Onni kotona loppukevät. Ei taksimatkan tai eskarissa tapahtuvien altistusten vuoksi vaan koska se olisi henkisesti pojalle helpointa. Onni on yhä edelleen hieman hidas sopeutumaan muutoksiin ja luvassa on mm. risa kouluviikko ja koronan tuomat muutokset. Lisäksi metelin ja vauhdin määrä voi olla melkoinen, kun pari kuukautta erossa olleet eskarikaverit näkevät toisiaan. Apua ei toisi omat kuulosuojaimetkaan, sillä omien tavaroiden vienti kielletty. Olemme eskarirytmin ja tehtävien mukaan menneet kotona koko kevään ja Onnia alkaa vaivata pienille koululaisille normaali kevätväsähtäminen. Veisin pojan mieluusti vain metsään tai mökille nauttimaan hiljaisuudesta!
 Vaikka mielestäni muutamassa koulupäivässä ei ole mitään järkeä, palataan meillä normaaliin kouluarkeen ensi viikon alusta. Olisin varmasti saanut kaikille lapsille vapautuksen ilman lääkärintodistuksiakin, mutta jossain kohtaa se on kuitenkin palattava normaalimpaan arkeen. Emme voi jatkaa kotona opiskelua ainiaan, vaikka kaikki siitä tykkäämmekin. Salaa kuitenkin toivotaan aivastelujen ja nuhan lisääntyvän. Oli nämä mahtavat pari kuukautta kotona!

10. toukokuuta 2020

Yksin

 Suuria tunteita herättävä äitienpäivä on taas täällä. Vaikka lapset eivät tänä keväänä koulussa olekaan olleet, ovat he neidin ohjaamana tehneet salaisia puuhia. Aarre saattoi hieman etukäteen jännityksissään paljastaa jotain, mutta korjasi heti perään suloinen ilme kasvoillaan, ettei äidille saa kertoa :D
 Meille tämä äitienpäivä on uusi ja erilainen muutenkin kuin vain koronan vuoksi. 9 viikkoa sitten veimme Aarren kanssa äitini sairaalan päivystykseen, emmekä sen jälkeen häntä nähneet. Koronan vuoksi kuulimme kuulumiset pelkästään puhelimella, kunnes viikko sitten saimme sen viimeisen puhelun. Äiti oli kuollut. Yhdessä pienessä hetkessä iloinen äitienpäiväviikko vaihtuikin kodin täyttämiin surukimppuihin ja hautajaisjärjestelyihin.

 Äidin kuoleman myötä olen nyt yksin. Tai siis olisin, ellen olisi saanut omaa, ihanaa perhettäni. Jo lapsena kaipasin sisarusta ja näinä hetkinä kaipaan taas. Siinä on yksi syy myös, miksi olen aina kaivannut isoa lapsilaumaa ympärilleni. Lapseni eivät koskaan tule olemaan yksin, vaan heillä on aina toiset tukenaan. Enhän minäkään tosiaan ole yksin, vaan tukenani on rakas mies. Sen parempaa tukea ja turvaa en voisi kuvitellakaan. On kuitenkin jollain lailla eri asia, kun vierellä on myös henkilö, jolla on yhteiset juuret. Ehkä ymmärrät mitä tarkoitan?
 Olen viikon aikana saanut vastata loputtomiin kysymykseen miten voin samalla, kun olen yksin pyörittänyt arkea ja tehnyt hautajaisjärjestelyjä. Olen menettänyt viimeisen siteen juurilleni, mutta kehtaanko silti sanoa olevani vain helpottunut? Enää ei tarvitse kuin huomaamattaan säikähtää jokaista puhelimen soittoa, ei miettiä tulevaa eikä seurata kuinka toinen hiljaa lipuu pois. Joskus asiat ovat, niin ikävälle kuin se kuulostaakin, vain parempi näin.

 Surullisemmasta aiheesta huolimatta: Hyvää äitienpäivää♥

9. toukokuuta 2020

Luonnon rauhaa ja askertelun riemua

 Päivät vierivät ja yllättäen päivistä on tullut viikkoja ja kuukausia. Lasten etäopiskelu sujuu upeasti rutiinilla, mutta tietokoneella on perheenjäsenillä ollut niin kova kysyntä, että suosiolla olen pysytellyt poissa.  Uusi arki on muuttunut tavalliseksi ja tuonut tullessaan paljon hyvää. On saatu levättyä ja nauttia olostamme kerrankin kaikki yhdessä. Toki jatkuva yhdessäolo saa toisinaan lapsetkin polttamaan päreensä ja kaipaamaan omaa rauhaa, mutta tämä poikkeusaika on tehnyt lapsista entistä tiiviimmän joukon, joka kuin huomaamatta hakeutuu yhteisten touhujen äärelle.
 Kavereiden ja harrastusten puuttuessa ei aika tunnu käyvän pitkäksi. Etenkin hyvällä säällä ulkosalla kyllä riittää puuhaa ja liikkumisen riemua. Jalkapallo, lenkkeily ja pyöräily ovat toimineet poikien omatoimisten treenien pohjana. Onni hölkkäilee reilu 6km:n lenkin miehen kaverina ja isommat polkevat kilpaa hieman pidempiä reittejä. Aarrea kovasti harmittaa, ettei pysy isompien vauhdissa itse mukana, mutta onneksi tarpeeksi pienenä pääsee kyydissä vauhtiin mukaan. Samalla voi ihmetellä traktoreita, kevään ihmeitä, ylitse lentäviä lentokoneita ja lintuja jne.

  Monet ovat näinä viikkoina hakeutuneet luontoon, niin myös me. Onneksi metsissä ei ole ollut ruuhkaa vaan olemme rauhassa saaneet tehdä koulutehtäviä, ihmetellä luonnon kauneutta, kuunnella kuinka monta erilaista lintua oikein laulaakaan ja tietenkin nauttia eväistä! Isommat lapset ovat löytäneet temppuiluratoja, jotka ovat kuulemma kivempia kuin sisäleikkipuistoissa. Aarre puolestaan keksii leikit pelkistä kepeistä tai tutkii mielellään miltä luonto tuntuu.
 Sisällä meillä on ollut oikea askartelutehdas. Luovutin lopulta askartelumateriaalien kuskaamisen unohtelun keittiön ja kaapin välillä ja hankin keittiöön niille valtaisan laatikon. Erilaiset massatyöt, hamahelmet, puutyöt ja paperiaskartelut ovat ilahduttaneet niin meitä vanhempia kuin sukulaisia, ystäviä ja naapureitakin. Kuinka mahtavaa onkaan seurata lasten luovuutta ja käsillä tekemisen intoa!
 Pian olisi aika palata takaisin siihen vanhaan kouluarkeen, eskarilainen 8 päiväksi ja isommat koululaiset 1,5 viikoksi. Mahtaa koko muun perheen lähteminen tuntua taas Aarresta oudolta, sillä hän on nauttinut elämästä ympärillään. Onneksi kesäloma odottaa kuitenkin jo ihan oven takana!

 Mitä sinulle kuuluu?