Meillä lähes jokaisella kauppareissulla tulee suurimmaksi osaksi ikäihmisiä lapsia ihastelemaan. Ennen Onnin syntymää ne kohtaamiset olivat minusta jopa hurjan mukavia. Monen vanhuksen silmät suorastaan syttyivät loistamaan jutellessa. Sitä pystyi ajattelemaan tekevänsä pienellä teolla ihmisen hyvinkin iloiseksi. Olemaan kaupan kassan lisäksi ehkä ainut juttuseuralainen, joten ei siinä sopinut kiirehtiä ellei oikeasti kiire ollut.
Minulla ei edelleenkään ole mitään sitä vastaan, että tuntemattomat tulevat juttusille. Mukavaahan se on jos lapseni pystyvät tuottamaan iloa muillekin tai itse pystyn jonkun päivää muutamalla sanalla piristämään. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, miksi väkisin toista lähestytään ja silitellään jos lapsesta erittäin selvästi näkee, ettei nyt ole ollenkaan hyvä olla. Onni yrittää vetäytyä niin kasaan kuin mahdollista, itku melkein silmässä. Onneksi suurin osa ymmärtää, kun nätisti heille tilanteen kertoo, mutta on myös joukko sellaisia jotka silti yrittävät vielä silitellä.
Elämä herkän lapsen kanssa voi siis luoda omanlaisiaan haasteita, mutta lapsen tahtisesti aikuisen tukemana näitä haasteita voidaan voittaa. Kaikin puolin helpompaa ja mielekkäämpää tuo oppiminen kuitenkin olisi, jos lapselle annettaisiin hänen tarvitsemansa tila. Aina tuon tilan saaminen ei tunnu olevan vanhemman neuvostakaan huolimatta niin yksinkertaista, vaikka sen avulla neuvon saajakin voisi saada edes hymyn. Ehkä mä vaan oikeasti kirjoitan sen lapun ja lukkiudun ryhmäkuvien ajaksi lapsen kanssa vaikka vessaan ;) Vai jatkaisikohan tässä kuitenkin tätä samaa rataa?
Voi pientä! <3 Ehkä jossain määrin on hyvä totutella siihen, että joskus voi joutua olemaan suuremmissa ihmisjoukoissa, tietenkään mitään paniikkia aiheuttamatta. Sitten toinen asia on tuo koskeminen. Minuakin ärsytti esim. se kun ventovieraat koskivat raskausmahaani. Eikä oikeastaan ole ok jos joku koskee lapsiini vaikka tuollai kauppareissulla.. Jossain raja on vedettävä.. :/
VastaaPoistaMä olen myös ehdottomasti sitä mieltä, ettei tässä auta kotiin jäädä vaan erilaisissa paikoissa on vanhempien tukemana opittava käymään. Näin lapsi oppii ehkä vähitellen reippaammaksi isommassakin joukossa :)
PoistaVarmasti kurjaa :/ Meidän pojat on molemmat hyvin ulospäinsuuntautuneita mutta minä itse olen ollut piinallisen ujo lapsena. Muistan kyllä paljon tilanteita kun olen yrittänyt sanoa etten tahdo tehdä jotain(puhua luokan edessä, esiintyä yms.) ja esim. opettaja on vähätellyt (mielestään ehkä kannustanut)ja se on ollut todella ahdistavaa :/ Tietysti näitä asioita pitääkin opetella kohtaamaan, mutta mahdollisimman lempeästi varsinkin noin pienen kanssa :)
VastaaPoistaMä tahdon uskoa, että kannustamisella ja kehumisella sekä lapsen tahtiin etenemällä päästäisiin edes vähän tuosta ujoudesta. Vähättely taas ei tosiaan ole järin kannustavaa. Monesti esim. lasten syntymäpäivillä annan ihan rauhassa pojan olla sylissä piilossani. Tiedän hänen haluavan leikkiin, mutta myös ettei ole valmis. Tarpeeksi kauan syliin piiloutuneena menoa kuunnellen alkaa leikeistä kiinnostumaan ja silloin voin itse jo heittäytyä leikkimään. Jos poika tulee takaisin syliin aloitetaan alusta, mutta hyvällä tuurilla hän käy leikkimään. Lopulta saatan ehkä päästä jopa erihuoneeseen.
PoistaMoni ei varmasti tule ajatelleeksi, että toiset ovat hyvinkin herkkiä. En usko, että neljän seinän lukittautuminen kuitenkaan auttaa asiaa. Meillä tilanteet onneksi sujuvat mutkattomasti, sillä tyttö tuntuu vain nauttivan saamastaan huomiosta.
VastaaPoistaMusta on hauska katsella lapsia, jotka reippaina juttelevat ja nauttivat huomiosta :) Meillä tyttö on ollut se reippain muttei mikään reipas hänkään. Kotiin lukittautumisella lapselle tekee vaan karhunpalveluksen. Eihän sitä voi oppia ellei tule haastavia tilanteita eteen.
Poista