Onnista perheen himoliikkuja?

 Olemme aina mieheni kanssa pitäneet tärkeänä, että lapset tottuvat liikkumaan ja näin oppivat ottamaan pienestä pitäen liikunnan osaksi arkeaan. Me emme miehen kanssa todellakaan ole mitään liikkuvia esikuvia. Lapsena en juurikaan liikkunut kuin pakolliset siirtymiset ja leikkien lisäksi hieman hiihtoa talvisin. Liikkuminen ei aikuisenakaan tule luonnostaan vaan on ponnistelujen tulosta. Kun liikunnan tärkeyden kuitenkin tietää, toivoo sitä lapsiensa käyvän tässäkin asiassa helpompaa tietä.

  Isommat lapset ovat kyllä todella mukavasti oppineetkin liikkumaan. He jopa toisinaan patistelevat vanhempiaan lenkille. Talvella hiihto ja luistelu ovat kovassa suosiossa ja pihalla pelataan pallopelejä aina kun lapsimäärä vain kasvaa. Omalla joukolla taas hypitään narua, otetaan juoksukisoja tai olympialaisia pitkin tonttia jne. Myös sählyä käydään usein huonoilla sääjaksoilla oman perheen kesken pelaamassa. Lähes joka ilta lapsia peitellessä tietää heidän ainakin liikkuneen tarpeeksi eikä aktiivisen päivän jälkeen tarvitse uniongelmista kärsiä.

 Myös Onni on tietysti otettu pienestä pitäen mukaan liikkumaan. Aina hän on liikkumisesta tykännyt, mutta nyt talven aikana on tapahtunut jotain. Onnista on tullut himoliikkuja! Aamulla heti silmät avattuaan hän huutaa aamupalaa ja aamupalan jälkeen tarttuu palloon tai mailaan. Hetkiseksi saan hänet ohjattua autoleikkien pariin, mutta lopulta meno alkaa käydä sisällä liian villiksi. On turvallisempaa ja hermojen kannalta parempi suunnata ulos.

  Ulos mennessä Onni ei haluakaan enää aurata vaan hiihtää. Hän hiihtää pitkiä aikoja yllättävänkin kovalla vauhdilla. Hiihtämisen jälkeen pitää pelata tossupalloa kunnes menee hermot isompien ollessa siinä parempia. Myös luisteleminen on Onnista kivaa, mutta mailan kanssa se on huippuhauskaa.

 Tänään luvattiin olla luistelemassa niin kauan kuin Onni jaksaa ja jaksoihan tuo lähes 1,5 tuntia. Vanhemmilla oli jo kauan ennen pojan väsähtämistä jalat puhki ja rakoilla. Eikä pojan energia kaukaloon jäänyt vaan välipalan jälkeen hän olisi halunnut sählyä pelaamaan. Onneksi pihaleikitkin kelpasivat ja niinpä koko iltapäivä puuhailtiin vielä ulkona. Ulkoilun päälle ruoka sekä sauna ja pian pojan silmät alkoivatkin jo väkisin painumaan kiinni.

 En oikein ymmärrä miten rauhallisesta Onnista on tullut tuollainen duracell-pupu, joka sisälläkin hyppii lähes tauotta. Osaa poika kyllä leikkiä nätisti autoilla, lukea kirjaa, katsella lastenohjelmia, askarrella yms. eli ei kai tästä villiintymisestä tarvitse huolissaankaan olla.  Ehkä Onni on vain meidän perheestä ensimmäisenä löytänyt suuren rakkauden urheilemiseen? Liikkuvaa poikaa katsellessa ainakin selvästi huomaa, kuinka kivaa hänestä se on.

 Asuuko muualla samanlaisia duracell-pupuja?