Valoa pimeyteen

Ennen lapsia pyrin täydellisyyteen. Aivan kaiken piti olla täydellistä ja ellei ollut niin ahdistuin. Lapsena minut opetettiin ahdistuneena sekä surullisena herkuttelemaan ja ostamaan jotain kivaa. Herkuteltua ja shoppailtua siis tuli kohtalaisen usein sillä eihän se elämä mitään täydellistä voi olla!

 

Yksi tärkeimmistä asioista minkä lasten myötä olen oppinut on suhtautuminen asioihin rennommalla otteella. Ei ole maailmanloppu ellei kotona tavarat ole millilleen oikeilla paikoilla tai voimat ei riitä imuroimiseen. Lasten elämä ei ole piloilla jos voimia ohjattuun askarteluun, temppuiluun tai lauleluun ei ole tai jos joskus turvautuukin noutoruokaan. Juhlat eivät ole piloilla ellei ole aikaa tai voimia koristeluihin tai leivonnaiset on osin muualta hankittuja. Harvoin kaikki menee juuri niin kuin on etukäteen ajatellut, mutta mitä sitten?!

 

 Viimeinen vuosi on ollut todella rankka. Olen oppinut ottamaan entistä rennommin. On ollut pakko. Kuitenkin tänään talon hiljennyttyä tuntui kuin olisin vajonnut pimeään kuiluun. Henkiset ja fyysiset voimavarat yksinkertaisesti loppuivat. Jälkikäteen ajateltuna vanhoja varoitusmerkkejä on ollut kesän mittaan ilmassa; herkut ovat maistuneet ruokaa paremmin ja alesta on todellakin shoppailtu. Olin ajatellut niiden olevan merkki paremmasta, mutta lapsena opittua taitoahan se vaan olikin ja matkaa kohti kuilun reunaa.

 Vaikka nyt vajosinkin pimeyteen, tahdon uskoa pimeässäkin olevan aina edes pienen pieni pilkahdus valoa. Uskon, että seuraava vuosi on jo helpompi. Sen on pakko olla! Kulunut vuosi on lujentanut suhdetta mieheni kanssa joten on minulla ainakin joku joka vetää pois pimeydestä. Tai sitten perhe on se valonpilkahdus, joka auttaa jaksamaan.

 Rentouttava sauna, lasillinen Fresitaa terassilla auringonlaskua katsellen ja kokonaiset korvatulpilla turvatut yöunet miehen hoitaessa nuorimmaista yön. Eiköhän huomenna asiat taas näytä huomattavasti valoisammalle!