Vuosi sitten toivoin vain pian syntyvän vauvan olevan terve. Niinhän sitä kai aina toivotaan. Tämän vuoden aikana olen viimeistään kuitenkin oppinut ettei tärkeintä ole terve vauva. Lapseni ei ole terve, mutta hän on täällä. Hän on elossa! En ole joutunut loputtomaan pimeyteen ja ikävään vaan saan hoivata ja pitää rakasta lasta sylissäni. Vuoden olen viettänyt lähes jokaisena yönä pitkät hetket olohuoneen keinussa itkevä lapsi sylissäni. Raskasta, mutta ilman tuota pientä avutonta lasta olisi ollut vieläkin raskaampaa. Hän ei kasva neuvolan käyrien mukaan, mutta kasvaa kuitenkin. Pieni lapseni ei ole itsestään selvyys ja olenkin kovin kiitollinen hänen jaksettua pitää jo raskausaikana elämästään kaksin käsin kiinni.
Vuosi sitten muut tahtoivat lapsen olevan tyttö. Tulikin pikkuinen hentoääninen poika. Kun vauva ei ollutkaan toivottua sukupuolta vaan ihan kumman näköinen, syntymän ihmeestä menikin ihmisiltä mielenkiinto. He kun halusivat niin tyttöä. Vasta lähes vuoden myöhemmin pettynyt joukko ihmettelee eikö lapsi olekaan ihan terve ja miten sitä nyt ei olla voitu kuntoon hoitaa. Läheskään kaikki ei tapahdu nyt ja heti. Onneksi muiden elämä ei mene niin kuin itse toivoisi vaan jokainen on oman elämänsä sankari.
Tällä hetkellä toivon että saamme olla vielä kauan yhdessä. Toki toivon koko sydämestäni myös lapseni olon helpottavan, mutta tärkeintä se ei ole. Tärkeintä on olla yhdessä ja jaksaa tämän vaikean ajan yli. Helliä, hoivata ja olla läsnä. Tärkeintä on olla niiden rakkaiden ihmisten ympäröimänä jota omaksi perheeksikin sanotaan. Tärkeintä on elää, rakastaa ja saada rakkautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti