Muutama sana meidän mummoista

 Aivan ensiksi haluan kiittää teitä edellisen postauksen ihanista kommenteista♥ Myönnän, että tullessani julkaisemaan ensimmäisiä kommentteja ja huomatessani kuinka paljon juttua oli jo siihen mennessä luettukaan, olin hieman kauhuissani. Teidän ihanat kommenttinne kuitenkin saivat kauhun kaikkoamaan hyvinkin nopeasti ja ehkä omalla tavallaan hieman lisäämään myös varmuutta päätöksestämme.

 Koska en edellisessä postauksessa kertonut miksemme miehen epäsäännöllisen työn vuoksi voi turvautua tulevaisuudessa isovanhempien tukeen, päätin tehdä postauksen myös meidän mummoista. Elossa olevia isoisiä ei meidän lapsilla siis valitettavasti enää ole ja pojat joskus kaipailisivatkin jotain varapappaa tms.

  Itse olen jo 80-luvun alkupuolella ollut mummolassa hoidossa vanhempieni tehdessä vuorotyötä. Silloin ei tainnut juurikaan vuoropäiväkoteja ollakaan, mutta aloite hoitojärjestelyyn oli tullut isoisältäni. Olivathan he isoäitini kanssa ennen minua auttaneet muidenkin lastenlasten kanssa ja eläkkeellä olisi aikaa. Olen ikuisesti kiitollinen saamastani hoidosta ja mahdollisuudesta sekä ennen kaikkea ihanista muistoista.

 Vaikka omat isovanhempani minua hoitivat, en missään vaiheessa ole olettanut omien lasteni isovanhempien niin tekevän. Oikeastaan olen toivonut äitini ottavan lapsia hoitoon mahdollisimman vähän, vaikka isoäidin roolissa hän on loistanutkin äidin roolia paremmin. Tosiasiassa kuitenkin tiedän vanhan äitini väsyvän etenkin poikiin todella nopeasti ja sitten meneekin jo huudoksi. Isommat lapset käyvät muutaman kerran vuodessa lapsuudenkodissani yökylässä yksi kerrallaan. Kaikkia lapsia ei hoitoon voi yksinkertaisesti kerralla laittaa.

 Anoppini taas on kysymättäkin hyvin varhaisessa vaiheessa tehnyt erittäin selväksi, ettei hän ala säännöllisesti lapsiamme hoitamaan. Hän on omat lapsensa hoitanut ja nyt hän vain nauttii eläkepäivistä sekä isoäidin roolista. Tämä siis tarkoittaa lähinnä sitä, että poikkeustapauksissa anoppi kyllä mielellään auttaa ja voi ottaa kerralla koko lapsikatraankin mikäli tarve sitä vaatii. Välillä miehen kanssa vain mietimme mikä luokitellaan poikkeustapaukseksi, sillä toki tahdomme anopin ottavan lapset hoitoon omasta halustaan eikä pakosta ja tiedämme, ettei anoppi osaa sanoa ei, vaikka niin ajattelisi.

 Vaikka anoppini onkin tehnyt hyvin selväksi, ettei ole mikään hänen sanaansa lainaten lastenhoitoautomaatti, on hän meille silti korvaamattoman ihana. Anoppi pyytää oma-aloitteisesti isompia lapsia yökylään, viettää jokaisen kanssa omaa laatuaikaa, leipoo lapsille sekä lasten kanssa ja on aidosti läsnä. Hän halii ja hemmottelee, kuten mummojen kuuluukin tehdä :) Minulle anoppi saattaa aivan yllättäen iskeä esim. teatterilipun kouraan ja ilmoittaa hoitavansa lapset. Miehen äiti on oikea aarre♥

 Vaikka lapsilla siis mummojoukko asuu suhteellisen lähellä ja näemme heitä kaikkia usein, emme voi luottaa isovanhempien apuun. Missään nimessä emme ole tästä mitenkään katkeria, sillä mielellämmehän me omat lapsemme hoidamme! Voin kuitenkin myöntää, että joskus pieni kädenojennus ei olisi pahitteeksi. Olisin varmasti ollut ikuisesti kiitollinen siitäkin, jos olisin poikien huutaessa saanut edes yhden yön nukkua enkä kuunnella toistuvasti lausetta "sun pitäisi kyllä nukkua ja tuoda joskus poika tänne yöksi". Koskaan vaan ei ole ollut se yö, kun huutava poika olisi ollut tervetullut.

 Toisaalta paniikin iskiessä tiedämme saavamme kyllä apua; Pikkutäry haetaan lyhyelläkin varoitusajalla kerhosta, ruokakassia kiikutetaan sairastupaan, Tellua viedään sinne ja tänne tilanteissa joissa mies on töissä ja itse en millään pääse kotoa irtaantumaan. Pääsemme osallistumaan tarvittaessa ilman lapsia ystäviemme tärkeisiin juhliin tai viettämään kahdestaan hääpäiväämme.

 Olenkin sitä mieltä, että lapsemme ovat hyvin onnekkaita, vaikka eivät olekaan isovanhemmilla säännöllisesti hoidossa. Me ihmiset olemme hyvin erilaisia ja on luonnollista, että on erilaista isovanhemmuuttakin. Se kuinka paljon kukakin isovanhempi jaksaa ja pystyy lapsenlastaan hoitamaan on ihan isovanhemmista itsestään kiinni. Arvostan suuresti niitä isovanhempia, jotka jaksavat ja haluavat lapsenlapsia hoitaa, mutta ymmärrän myös anoppini ratkaisun. Leikkihetki tai isoäidin leipoman leivän syöminen, yhteiset marjaretket ja muut pienet arjen hetket ovat kuitenkin lapselle hyvin arvokkaita. Kun lapsen ympärillä on aidosti välittäviä ihmisiä ja lapsella on hyvä olla, ei muulla ole merkitystä.

 Millaisia isovanhempia muilla lapsilla on?