10 vuotta

 Olen kirjoittanut tätä seuraavaa tekstiä kymmeniä kertoja päässäni ja muokannut vähintään yhtä monta kertaa luonnosta. Ei tämä vieläkään ole sellainen kuin jossain syvällä pääni sisällä ehkä kuvittelen. Tiedän jo etukäteen tämän tulevan aiheuttamaan lukijoille monia tunteita, jotka joillakin varmasti ovat myös negatiivisia. Kaikki tunteet ovat kuitenkin sallittuja ja niihin negatiivisiin kommentteihin olen tottunut jo ihan normaalissa elämässänikin.

 Kun ajattelee 10 vuotta eteenpäin, tulevaisuus saattaa tuntua hyvinkin kaukaiselle. Mutta entä sama aika taaksepäin? Itse muistan ainakin tasan tarkkaan mitä tasan 10 vuotta sitten tapahtui. Olin ollut viettämässä ystävänpäivää hyvän kaverini luona. Vienyt yhteiseksi lahjaksi kummilapselle sisaruksineen Mauri Kunnaksen kirjan ja kaverille keltaisen esikon. Pelattiin Chocoa ja naurettiin paljon sekä kävin lasten kanssa pulkalla läheisessä leikkipuistossa, jotta väsynyt kaverini saisi hieman levätä. Juotiin kahvia ja herkuteltiin leivonnaisilla. Vietettiin ihanaa ystävänpäivää. Alkuillasta kotiin ajellessa tunsin alamahassani kipua.

 Tasan kymmenen vuotta sitten istuin sairaalakammoisena yksin polilla vastapäätä hyvin tuiman näköinen lääkäri. Hyvin töksösti ja kaunistelematta hieman vihaisen oloinen lääkäri kertoi, eivät he voi tehdä vielä viikkoihin tulevan lapseni hyväksi mitään. Jos lapsi päättä syntyä, hän kuolee. Ainut toivoni on olla totaalisessa levossa ja toivoa sen auttavan. Pelosta täristen ja itkien soitin ennen kotimatkaa miehelleni. Kirosin ja vannotin, että käynti oli ensimmäinen ja viimeinen yksin. Onneksi näin on myös ollut.

  Tuosta päivästä elämäni muuttui. Saimme lopulta kaiken pelon ja epätietoisuuden jälkeen ihanan tyttären ja äitiys vei minut mukanaan. Koska kirjoitin viime vuonna aiheesta täällä, en ala kaikkea uudelleen kirjoittamaan. Toteankin vain, etten 10 vuotta sitten olisi uskonut olevani yhä kotona. Tarkoitukseni oli luoda uraa rakastamallani alalla, mutta hiljalleen ajatusmaailmani muuttui.

 Loppukesästä Onni täyttää 3 vuotta ja varmasti lähes kaikki automaattisesti olettavat minun lähtevän työelämään. Olemme miehen kanssa keskustelleet ja miettineet asiaa useina päivinä, iltoina ja öinäkin. Olemme listanneet plussia ja miinuksia, pähkäilleet arjen toimivuutta, lasten parasta tai mahdollisia ongelmia tulevaisuudessa. Joka ikinen kerta olemme kuitenkin päätyneet samaan ratkaisuun; minun on parempi olla vielä muutama vuosi kotona. Päätöksen ei tarvitse olla lopullinen ja kyllä, se pelottaa. Kuinka pärjäämme kun tuloni tipahtavat nollaan?

 Moni varmasti ajattelee, että olen lusmuilija, joka pelkää työtä. Näin ei missään tapauksessa ole! Mielelläni tekisin töitä kotoa käsin iltaisin lasten mentyä nukkumaan ja Onnin kerhoillessa. Tarjouksia otetaan suurella ilolla vastaan ;) Enemmän kuin mielelläni tienaisin tulevaisuudessa vähintäänkin sen mitä nytkin, mutta oikeasti onko sellaista työtä olemassa? On siis vain yritettävä säästää kaikessa muussa. Palattava siihen vanhaan tuttuun, jossa ei hetken mielijohteesta sitä iki-ihanaa paitaa lapselle ostetakaan. On luovuttava jostain omastakin ja kenties unohdettava perheen kanssa matkustelu.


 Tiedostan myös sen, ettei kotona olo kartuta eläkettä ja täten kurjuus voi jatkua eläkepäivilläkin. Mistä sitä kuitenkaan koskaan tietää olenko eläkeiässä enää hengissäkään! Aina olen kaikesta selvinnyt, niin miksi ei selviäsi sittenkin? Lapset taas ovat pieniä nyt, tämän pienen hetken eikä näitä hetkiä saa takaisin.

 Luopumisen sijaan uskon tämän ratkaisun tuovan lapsille paljon hyvää. Melua, hälinää ja suuria ryhmiä kammoava Onni, saa totutella uusiin tilanteisiin rauhassa omaan tahtiinsa. Ellei kerho suju tai jos se ahdistaa, siellä ei ole pakko käydä. Tellu saa yhä palata kotiin, jossa useimmiten ollaan häntä vastassa. Vaikka tyttö yksin kotona pärjäisikin, on hänestä mukavaa ja turvallisempaa palata koulusta kotijoukkojen odottaessa. Tietysti ihanteellisinta olisi jos samanlainen koulusta paluu olisi vielä molemmilla pojillakin ensimmäisillä luokilla mahdollista!

  Voihan olla, että kadumme tätä päätöstä syksyllä piankin, mutta silloin toimimme sen mukaan. Nyt varmaa on vain se, ettei unettomilta öiltä tulla lähitulevaisuudessa varmasti välttymään. Toivottavasti kuitenkin unettomuuden syy on yhä harvemmin Onnissa. Jossain syvällä sisimmässä se vanha minä yrittää lyödä jarrut lukkoon ja toisaalta taas nykyinen minäni on hyvin innoissaan. Pärjääminen pelottaa, mutta silti uskon tämän olevan tähän tilanteeseen oikea ratkaisu. Musta tulee ihan oikea kotiäiti, iiiks!