Äitiyteni ehkä raskain päivä

 Tieto pienen lapsen joutumisesta leikkaukseen voi aiheuttaa vanhemmissa monenlaisia tuntemuksia. Itse olin aluksi leikkauspäätöksestä helpottunut, mutta hiljalleen leikkauspäivän lähestyessä se jännitys ja paniikkikin sieltä hiipivät. Sanottakoon vielä näin aluksi etten tiedä millaisia tunteita todella vakavasti sairaan lapsen leikkaus aiheuttaa sillä meidän pienimmällä ei ole hengestä ollut missään vaiheessa kyse.

 Jyrähän on hyvin pieni vielä eikä tosiaankaan tajunnut mihin häntä olimme mieheni kanssa viemässä. Tiesin etukäteen ettei poika tule tietämään meidän poissaolosta mitään sillä toinen meistä saisi kantaa hänet leikkaussaliin ja heräämöön pääsisimme molemmat. Tiesin myös, että jätän lapseni osaaviin käsiin sekä leikkauksen suurella todennäköisyydellä helpottavan pienen elämää. Kaikista näistä huolimatta leikkauspäivä oli ehkä äitiysurani raskain.

 
Jo saliin kävellessämme kyyneleet meinasivat vallata silmäni eikä anestesialääkärin kommentti 'Oho, onpas hän pieni!' saanut oloani tosiaankaan yhtään paremmaksi. Vastoin lupailuja en saanut nukuttamisen aikana pitää pikkuista sylissäni vaan jouduin pitämään rimpuilevaa, kurkku suorana hädissään huutavaa lastani kaksin käsin kiinni leikkauspöydällä lääkärin painaessa nukutusmaskia pojan kasvoille. Onneksi lapsi nukahti äkkiä sillä tuota katsellessa olisin tahtonut kaapata lapseni syliini ja juosta kovaa karkuun.

 Aluksi olimme suunnitelleet ettemme halua miehen kanssa jäädä odottelemaan leikkauksen ajaksi sairaalan ankeille käytäville tai kahvioon. Tarkoituksenamme oli käydä kaupoilla tai kahvilla, mutta arvatkaa vaan kiinnostiko kumpikaan puuha? Ei ollut keskittymiskykyä shoppailuun ja kahvilassakin istuimme väkisin kahvia juoden. Syöminen olisi ollut fiksua, mutta mikään ei maistunut. Oli tuskaista odottaa ajan kulua ja vielä tuskaisemmaksi se muuttui ennustetun leikkausajan mentyä ohitse jo aikoja sitten. Ensimmäinen helpotuksen tunne tuli odotetun puhelun tullessa ja päästessämme vihdoin heräämöön.

 Helpotus vain lisääntyi saadessani vielä todella tokkuraisen poikani syliini lääkärin käydessä pikaisesti leikkausta lävitse. Ei haitannut yhtään kun hoitajat kävivät pistämässä lääkkeitä ja tekemässä muita toimenpiteitä sillä kaikki oli mennyt hyvin ja tiesin pienen kipujen olevan hoidossa. Tiesin lasten toipuvan yleensä nopeasti ja vihdoin oli toivoa pikkuisen voivan aiempaa paremmin toipumisensa jälkeen. Ei siis ollut mitään syytä paniikkiin, mutta en osannut rentoutua. Rentoutuminen tapahtui vasta kauan heräämöstä pääsemisen jälkeen lapsen tahtoessa ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen ylös leikkimään. Silloin tiesin pienellä olevan edes hieman parempi olla.

 

Kuvat eivät nyt liity päivään mitenkään. Onhan leikkauksen jälkeen kuitenkin mukava olla rennoissa hyväntuntuisissa, pehmeissä vaatteissa. Sukatkin pysyvät pojan harmiksi kotileikeissä menossa mukana sukattimien avulla.