Jos minun nyt pitäisi kertoa mitä viimeisen kahden vuoden aikana on tapahtunut, en osaisi vastata. Tiedän kyllä vuoden aikojen kulun ja juhlapäivät, mutta niitäkään en muista. En muista edes mitä viime viikolla tapahtui saati milloin pienin oppi kävelemään tai ylipäätään mitään muutakaan hänen kehityksestään.
Muistan kahden vuoden takaa erittäin elävästi sen tunteen ettei kaikki ole kunnossa. Ilman tuota pakottavaa tunnetta ja hieman huijaamalla näytille hakeutumista viimeiset kaksi vuotta olisivat voineet olla entistä sumuisempia. Moni asia näinä kahtena vuotena on kasvattanut minua ihmisenä. Sumussa kulkemisesta johtuva muistamattomuus harmittaa kyllä suuresti, mutta samalla iloitsen siitä mitä meillä on. Iloitsen niistä pienistä hyvistä hetkistä ja ennen kaikkea rakkaasta 2-vuotiaastani, joka ei missään vaiheessa ole ollut mikään itsestäänselvyys.
Sankan sumun seasta olemme löytäneet 2-vuotiaan hurmurin ♥ Pojan oireet eivät vieläkään ole mitenkään helpottaneet ja päiväunillakin itkuhälytin on osoittautunut näin kesäaikaan tarpeettomaksi. Kun ulkoa kuuluva rohina on loppu, on poikakin herännyt. Hereillä ollessaan pieni kuitenkin voi hyvin ja sanoillaan sekä touhuillaan auttaa meitä jaksamaan huonoimpien hetkien yli. Kaikki pienen tekeminen on niin aitoa ja hentoinen nauru niin ihanaa. Meidän rakas aurinkoinen ♥
Olen myös pitkään miettinyt millä nimellä pienintä täällä blogissa kutsuisin. Onhan hän vielä pieni ja meidän pienin, mutta 2-vuotias itse on jo vahvasti sitä mieltä, ettei ole enää pieni vaan ito pooka. Pienintä katsellessa ja ajatellessa mieleeni tulee aina vain yksi sana; onni. Viime yönä joka paikan vallannutta usvaa katsellessani sen sitten päätin; pienin on tästä lähtien täällä blogissa nimensä veroisesti Onni ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti