Moni on varmasti kuullut taannoisesta makkaraperunakohusta? Itse eläydyin vanhuksen kohtaloon vähän liiankin hyvin sillä olin vain muutamaa viikkoa aikaisemmin itse kerännyt ranskalaisia pikaruokalan lattialta.
Sattuipa siis niin, että meidän lääkärireissu venähti ja Pikkutärylle iski nälkä. Allergiansa vuoksi välttämättä joka paikassa ei Pikkutärylle soveltuvaa ruokaa saa, joten ajattelin mennä pienemmän pahan mukaan. Vein pojan ranskalaisille ja unohdin rahapussini autoon. Taskussani oli seteli, jolla juuri sain ostettua huutavan pienen miehen kanssa syömisen lisäksi pillimehun. Lähdettiin tiskiltä kohti pöytiä ja hups! Koko tarjotin lensi komeassa kaaressa nuorimmaisen heittäessä itsensä kaarelle. Siinä sitten lähelläni huusi kaksi poikaa kun lähes itku silmässä yhdellä kädellä perunoita lattialta kokosin viereisessä pöydässä herran valittaessa vaimolleen? huutavista lapsista.
Tällä univelan määrällä pienikin murhe tuntuu toisinaan niin kovin suurelle ja ylitsepääsemättömälle. Pari yötä tapahtuneen jälkeenkin tunsin vielä häpeää ja mietin mitä minun olisi pitänyt tehdä? Laskea täyttä kurkkua huutava pienin maahan makaamaan kerätäkseni perunat nopeammin vai antaa koko paskan olla? Johan lapsillekin opetetaan omien sotkujen siivoamista joten ei kai minulla vaihtoehtoakaan ollut. Oli vaan jotenkin nöyryyttävää noukkia kauaskin lentäneitä ranskiksia siinä itkevien lasten kerätessä meihin entistä enemmän huomiota.
Pikkutäryn kannalta tapahtuma päättyi kuitenkin todella onnellisesti sillä vuoropäällikkö toi pojalle pienet ranskalaiset. Jyränkin vaiva unohtui leikkipaikalla joten eiköhän me kuitenkin vastaisuudessakin vielä joskus uskalleta pikaruualla herkutella. Kunhan ensin omat painajaiseni ovat loppuneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti