Muistan kuinka lapsena kaipasin niin kovin edes yhtä sisarusta. Siinä missä kaverit kadehtivat minua, lellittyä ainokaista, päätin itse jo hyvin nuorena, ettei oma lapsilukuni jäisi yhteen. Tavaravuori ja kaikki mahtavat uutuudet eivät tuntuneet missään, kun heräsit 7-vuotiaana keskellä yötä ja muistit olevasi ihan yksin kotona.
Tiedän, ettei ainokaisena ole välttämättä huono olla. Ainut lapsikin voi kasvaa ihanaksi ihmiseksi, joka osaa ottaa myös muut huomioon. On perheitä, joissa se yksi lapsi on rakkaudella kasvatettu. Hän on saanut vanhempiensa kaiken huomion, tukea ja turvaa. Tällöin ei välttämättä edes kaipaa niitä sisaruksia. Moni asia on myös 30-vuodessa muuttunut. Jos olisin itse saanut vain yhden lapsen, lapsi tuskin olisi kärsinyt ainokaisena niin kuin minä. Vanhempiaan kun ei voi valita, mutta itse on vastuussa siitä millainen vanhempi itse on.
Nyt omien lasteni ollessa pieniä, huomaan yhtäkkiä olevani tilanteessa, jossa lasten lisäksi huolta tuottavat omat vanhemmat. Sen sijaan, että flunssaputkessa saisin vanhemmiltani apua ja tukea, joudun ainokaisena yrittää repiä aikaa heidän auttamiseensa. On todella ihanaa valvotun yön jälkeen kaktus kurkussa saada äidiltä erittäin kiukkuinen puhelu tyyliin "Mä kuolen tänne nälkään, kun ruokakaappi on ihan tyhjä!" Normaalisti hän pääsee kyllä kauppaankin ihan itse, eikä kyse ollut nytkään mistään sairaudesta tms. On myös minun vikani, ettei kesällä tullut maalattua talon seiniä, sillä en osaa lukea ajatuksia. Omat lapseni osaavat sentään pyytää nätisti tarvittaessa, mutta lapseksi uudelleen muuttuva ei vaan näköjään osaa.
Tiedän, että ihmiset kaipaavat ikääntyessään yhä enemmän apua ja mielelläni vanhoja ihmisiä autankin. Mielestäni jos vanhempi on lastaan hoitanut rakkaudella, on lapsen vuoro aikanaan pitää huolta vanhemmastaan. Mutta onko pakko venyä yli omien voimavarojen, jos ei ole lapsena saanut kokea olleensa hyväksytty ja rakastettu? Tämä kuulostaa varmasti todella kauhealta, mutta ennemmin autan lähipiirissäni heitä, jotka osaavat kohdella myös minua ihmisenä. Heidän ei oikeastaan tarvitse edes pyytää, sillä minulle on suuri ilo pitää heistä huolta.
Tiedän, ettei vanhemmistani olisi ollut yhtään suurempaa lapsilaumaa hoitamaan. Tältä osin voin siis nyt sanoa, että onneksi olen se yksinäinen ainokainen. Hemmoteltuna kakarana minusta ei kuitenkaan kasvanut aivan kauheaa ihmistä, sillä vaikka mielessäni puhelimen soidessa kiroankin jo valmiiksi, olen aina mennyt avuksi. Tosin vasta sitten, kun omalta perheeltäni olen ehtinyt.
Yritin pohtia tuota vanhempien auttamista omien kokemusten kautta. Auttamisesta pitää tulla hyvä mieli. Tykkään itse auttaa muita ihmisiä siksi, että siitä tulee hyvälle tuulelle ja auttamisen ilo on mitä parhaimpia tunteita. Mutta jos auttamisesta tulee ns. "mörkö" ja paha mieli niin ei sinulla ole mitään velvollisuuksia auttaa edes omia vanhempia. Ja hei, tietysti oma perhe on aina etusijalla. <3<3
VastaaPoistaTuota samaa se mieskin on mulle sanonut ja muiden auttamisesta yleensä saan erittäin hyvän mielen minäkin :) Kuitenkin kun kyseessä on omat vanhemmat, niin sitä ei jotenkaan kehtaa muka olla auttamattakaan. Ellen minä ainokaisena auta niin kukas sitten? Toisaalta tässä voisi ehkä olla toisessa päässä myös peiliin katsomisen paikkakin.
PoistaYhdessä ja useammassa lapsessa on omat hyvät puolensa! Usein kyllä olen juuri kuullut monelta kenellä ei ole sisaruksia, että olisivat sellaisen halunneet. Tosin on monia vanhempiakin, ketkä näin olisivat halunneet, mutta sitä toista ei ole syystä tai toisesta tullut.
VastaaPoistaMulla on sekä isompia, että pienempia sisaruksia ja toivon, että jossain vaiheessa meidänkin perheen lapsiluku kasvaisi. Nyt vain tuntuu ettei ole ihan vielä sopiva aika...
Olen muuten nyt osallistunut antamaasi haasteeseen :)
Niin, aina ei edes vanhempien toiveet riitä! Mä kyllä uskon, että ainoanakin lapsena voi viihtyä vallan hyvin etenkin jos kotioloissa kaikki on kunnossa. Silloin ei niinkään kaipaa sisaruksista sitä seuraa ja turvaa.
PoistaMukavaa, että osallistuit♥ Käynkin lukaisemassa heti kun ehdin :)