Kiitos ystävät

 Joskus on niitä päiviä, jolloin tuntuu, ettei mistään tule yhtikäs mitään. Päiviä, jolloin sitä kysyy itseltään onko missään mitään järkeä? Lapset joutuvat taas kerran kuuntelemaan mitä mahtavaa kaverit ovatkaan lomalla tehneet, samalla kuin heidän äitinsä kärsi koko lomaviikon asentohuimauksesta. Ei siinä sillä harmituksen hetkellä paljon askartelut, herkuttelut sun muut missään tunnu, vaikka oikeastihan meillä oli ihan kiva loma! Yhden lapsen kiukkuun liittyy helposti kaksi muutakin. Mies taas painaa töitä käyden yöllä vain muutaman tunnin kotona nukkumassa. Siinä usean vastoinkäymisen keskellä alkaa jo itseä ahdistaa niin, että tekisi mieli vain huutaa.

 Viihdyn todella hyvin lasten kanssa kotona. Oikeastaan tuo lause ei varmaan kyllä teitä yllättänyt :D Yleensä minua ei haittaa lasten kiukuttelut (nehän kuuluvat aina johonkin ikään) tai miehen työputketkaan. Pärjään yksin lasten kanssa pidempiäkin aikoja ja osaan jopa nauttia niistä päivittäisistä yhteisistä hetkistä suunnattomasti. Nautin myös siitä hiljaisuudesta, joka lasten mentyä nukkumaan talossa vallitsee. Oikeastaan tarvitsen oman hiljaisen hetkeni joka päivä.

 On kuitenkin myös niitä hetkiä, jolloin kaipaisi sitä aikuista juttuseuraa. Hetkiä, jolloin lapsen pieruhuumori ei nyt vaan yhtään jaksa naurattaa ja viehättää. Usein juuri tuollaisina hetkinä päivä tuntuu niin kovin synkälle ja ahdistavalle.

 Onneksi on olemassa ystäviä! Suuri osa omista ystävistäni asuu kauempana, on kiireisiä työnsä parissa ahertavia tai muuten vain pääsemme tapaamaan harvoin. Onneksi on kuitenkin olemassa puhelin, jolloin jo yksi viesti tai pieni puhelu voi helpottaa oloa. Toisaalta joskus on myös osattava ottaa sitä aikaa ystävän kanssa ja käytettävä erikoistilaisuudet hyödyksi. Itsekin kävin tänään muutaman tunnin maailmanparannusreissulla sairaslomalla olevan ystäväni kanssa ja kyllä taas elämä onkin niin ihanaa! 

 Onko muille samanlaiset tuntemukset tuttuja? Kuinka te selviätte niistä?