Ei kai taas tänäkin vuonna?

Mitä lähemmäs loppuvuotta mennään, sitä epäluuloisemmaksi olen käynyt. Löydetäänkö me taas tiemme leikkaussaliin? Onnihan on molempina vuosina leikattu marras-joulukuussa, ensin täysin suunnitelmallisesti ja viime vuonna yllättäen aikaistetusti. Seuraava leikkaus pitäisi olla joskus ehkä vuosien päästä, mutta silti huomaan pimeinä, hiljaisina hetkinä pelkääväni loppuvuoden mullistusta, joka veisi viimeisetkin voimani.

 Tiedän, ettei pelolle saisi antaa valtaa, mutta sairaalakammoiselle se on helpommin sanottu kuin tehty. Onni voi, kasvaa ja kehittyy aivan niin kuin pitääkin ja elo menee koko ajan parempaan suuntaan. Epäluulolle ei siis todellakaan ole mitään perusteita! Silti huomaan yhä useammin ajattelevani entäs jos?

 Vanhemmuuteen kuuluu niin kovin monia tunteita. On luonnollista pelätä lapsensa puolesta, kunhan pelko pysyy järkevissä mittakaavoissa. Asiat, joita ei voi hallita, pelottavat, mutta usein jo peloista puhuminen auttaa. Väsyneenä ja yksin ollessa pelon tunteet ottavat kuitenkin helpommin vallan. Lapsen elämässä on myös vaiheita, jolloin vanhempien pelko korostuu. Pelkäänkö nyt kuitenkin täysin turhaan? Pelkäänkö nyt vain tavan vuoksi edellisvuosien kokemusten takia? Vai onko tämä jotain äidin vaistoa, johon Onnin lisääntynyt kiukkuisuuskin liittyy? 

 Vaihtoehtoja elämässä riittää ja vain aika näyttää miten asiat todellisuudessa ovat. Huomista päivääkään ei voi täysin ennustaa, mutta tulevaisuutta ei saa liikaa pelätäkään. On osattava nauttia tästä päivästä, sen hyvine ja huonoine hetkineen. On osattava pelon sijaan elää ja arvostaa sitä mitä sillä hetkellä on ja aloittaa epätoivoinen murehtiminen vasta silloin, jos siihen aihetta ilmenee.

 Onnekasta alkanutta viikkoa♥