Vain isi kelpaa

 Varmasti lähes jokainen vanhempi tietää sen kauden, jolloin lapselle ei kelpaa kuin toinen vanhempi. Tuollaisena kautena asiaan ei auta edes se tosiasia, ettei tuota suosikkivanhempaa ole välttämättä sillä hetkellä saatavilla. Onneksi kaudet tulee ja menee helpottaen joskus. Onnin isi-kausi vaan tuntuu kestävän ja kestävän.

 Kuten jo edellisessä postauksessa mainitsin, arjessamme on asioita, jotka annan suosiolla miehen tehdä. Mies mm. kylvettää Onnin, leikkaa lasten kynnet ja on suositumpaa kauppaseuraa. Noin pääpiirteittäin olen Onnin isi-kaudestakin hurjan mielissäni. On hienoa, että Onnilla on isäänsä ainutlaatuinen suhde. Arjen sujuvuuden kannalta tuo kausi ei vaan aina niin ihanalta näin äidin silmissä tunnu!

 Perusaamuna miehen ollessa töissä Onni nousee sängystään hieman kitisten, mutta on myös aamuja jolloin poika ei tahtoisi nousta laisinkaan. Hän tahtoo nähdä ensimmäisenä isin ja päästä isin syliin. Äiti ei vaan kelpaa ja on äidin vika, ettei isi ole kotona. Lopulta Onni nousee ylös vain vessahädän pakottamana ja jatkaa äidille kiukuttelua. Mikään antamani aamupala tai muukaan ateria ei kelpaa, ei vaatteet eikä etenkään mitkään puuhat. Pitkällä pinnalla on kysyntää etenkin kiireisinä aamuina!

 On päiviä, jotka alkavat sujumaan edes hieman paremmin Onnin soitettua isälleen. Sitten on niitä päiviä, jotka ovat yhtä huutoa ja kiukuttelua. Vihainen mene pois- huudahdus Onnin suusta on enemmän kuin tuttu juttu. Saan myös usein kuulla kuinka poikani ei pidä minusta vaan isistä. Joskus toivoisin, että osaisin barbapapojen lailla muuttaa muotoani. Joskus väsyneimpinä hetkinä tekisi vain mieli totella poikaa ja kävellä ovesta ulos.

Vaikka joskus epätoivo Onnin isi-kauden helpottamisen suhteen iskeekin, yritän ottaa opikseni tästäkin vaiheesta. Nyt ainakin tiedän miltä miehestä on tuntunut, kun hän ei ole tahdostaan huolimatta lapsilleen kelvannut. Se, ettei kelpaa lapselle, ei tarkoita etteikö lapsi toistakin vanhempaansa rakastaisi. Kyse on vain kaudesta ja lapsen tahdosta eikä siitä kannata vetää hernettä nenään. Lapsi kaipaa luonnollisesti vanhempaa, joka on vähemmän kotona, ei minua jota hän näkee 24/7.

 Kun Onnille kelpaa vain isä, ei se missään nimessä tarkoita sitä, että olisin äitinä epäonnistunut. Päinvastoin! Onni uskaltaa sanoa minulle vihaisena mene pois, koska tietää ettei tule hylätyksi. Tämä kausi on vain pojalle osa äidistä irtaantumista ja toisaalta kenelle muullekaan hän päivällä purkaisi pettymystään, pahaa oloaan ja ikäväänsä?

 Vanhempana on myös myönnettävä se tosiasia, että toinen vanhempi saattaa lapsen mielestä osata jonkun asian paremmin. Jos kynsien leikkuu sujuu paremmin isän kanssa, on kai luonnollista lapsen haluavan isin leikkaaman kynnet. On myös asioita joita se toinen vanhempi vain ymmärtää paremmin. Onnin on aivan turha kysyä jotain autonkorjausjuttuja minulta, joka juuri ja juuri osaa ehkä renkaat vaihtaa. Isillä vaan on Onnin mielestä hurjan paljon paremmat hommat ja se minun on hyväksyttävä. Ja miksi ihmeessä en ilolla sitä hyväksyisi? Olenhan itsekin tuon lapsen mielestä tällä hetkellä suositumman vanhemman todennut maailman parhaaksi mieheksi itselleni ja saanut myös nauttia tuskastumiseen asti niistä hetkistä jolloin vain äiti kelpaa.

 Onko tällaiset vaiheet teille tuttuja? Miltä ne teistä ovat tuntuneet?