Entisenä taajama-asukkina en yhä edelleenkään reilusti yli 10 vuoden maalla asumisen jälkeen ymmärrä erästä asiaa. En ymmärrä miksi ihmeessä täällä lampsitaan kylään koputtamatta, kengät jalassa vaikka talon perimmäiseen nurkkaan asti! Kyllä meillä käymään saa tulla, ihan ilmoittamattakin, mutta en haluaisi tulla pelästytetyksi ja vesilammikko keittiön pöydän ääressä on jo vähän liikaa.
Näin viikonloppuna taas eräs kylän eläkeläisrouva pääsi yllättämään. Hän oli vain pakkasaamuna päättänyt lenkillä tulla päivittelemään sitä kuinka yksin olenkaan. Minä yksin? Mistä lähtien? Onhan minulla täällä lapset seuranani! Kylä on täynnä yksinäisiä vanhuksia ja tämä rouva oli huolissaan minusta, jolla on kädet täynnä askareita ja joka joskus saattaisi toivoa hetken hiljaisuuttakin.
On toki totta, että mies on paljon töiden vuoksi poissa eikä aikuista seuraa kotona päivittäin ole. Isompien lasten ollessa pieniä kyläilin paljon puolin jos toisin muiden samassa tilanteessa olevien äitien luona, mutta Onnin kanssa ei ole enää ketään kenen luona kyläillä. Kerhot kyllä tuovat kaivattua vaihtelua arkeen. Vaikka aikuiskontakteja onkin päivässä aiempaa vähemmän, en koe olevani yksin.
Toki en pistäisi pahitteeksi rupatella aikuisten kanssa kasvotusten useamminkin, mutta tämä nykyinenkin riittää minulle. Toisaalta asia voisi myös olla toisin, sillä koulukiusattuna sitä tottui olemaankin yksin. Nyt kuitenkin ajattelen, ettei aina tarvitse nähdä naamatusten vaan yhteyttähän voi pitää niin monella eri tavalla. Parannan maailmaa päivittäin viestein ja puheluin. Kun ystävien kanssa nähdään, tehdään se ajan kanssa. Tai sitten piipahdetaan vaan ohiajaessa pikaisesti kahvilla ja palataan juttuun myöhemmin.
Kun ympärillä on suuri aarre, ihania ihmisiä, niin voiko sitä yksinäinen olla? Tunnetteko te olonne yksinäiseksi tai millainen teistä on yksinäinen?
Mä ajattelen niin että jos kokee olevansa yksinäinen niin silloin on, vaikka ympärillä olisi kuinka ihmisiä. Sitten taas vaikka joku on yksin, ei välttämättä ole yksinäinen. Oliko tuossa mitään järkeä? Vaikka oon tosi seurallinen ja puhelias, välillä viihtyisin enemmän yksinkin se kun on niin harvinaista herkkua nykyään :)
VastaaPoistaMun mielestä tuossa on hyvin paljonkin järkeä! Ihminen voi olla yksinäinen, vaikka ympärillä olisi kuinka paljon ihmisiä ja vastaavasti yksinäinen ei välttämättä koe oloaan yksinäiseksi. Ihmiset kokee ja ajattelee asiasta niin kovin erilailla :)
PoistaVoi, tuo ei kyllä oo kivaa että vaan pauhkataan sisään!
VastaaPoistaMä olen itse todella harvoin yksin missään, ja aivan harvinaista herkkua on olla yksin kotona <3 :D
Yksinäisyys negatiivisena asiana on kyllä surullista :( onneksi en ikinä ole joutunut kokemaan oikeaa yksinäisyyttä..
Mä oon yrittänyt oppia tuohon ikävään tapaan, mutta ei musta taida siihen olla :) Joskus saa seistä ikuisuuden jonkun ovella, kun ei sieltä kukaan tajua tulla avaamaan ja anteeksi pyydellen sisään mennessä saanut tuhahduksia, kun en heti vain sisään laukannut.
PoistaJos ihminen kokee itsensä yksinäiseksi, niin musta se on asia johon ehdottomasti pitää puuttua. Aikuisena kun se tutustuminenkin on jo hankalampaa etenkin jos on kaltaiseni ujopakkaus.
Hyvä kirjoitus. <3 Minusta on yksinäinen sitten kun itsestään siltä tuntuu (ei silloin kun joku toinen niin väittää). Yksinäisyys ei välttämättä edes johdu siitä, etteikö olisi ihmisiä ympärillä. Esimerkiksi joskus koen, että olen yksin tiettyjen ajatusten kanssa, jota en halua tai pysty jakaa muiden kanssa. Tällainen tilanne voi joskus tulla vastaan vaikka olisi kuinka paljon vaan ihmisiä ympärilläni.. :/
VastaaPoistaTuokin on muuten totta! Jo pelkät ajatukset voivat saada yksinäiseksi, vaikka ympärillä olisi millainen lauma.
PoistaMä en ymmärrä niitä ihmisiä, jotka hyökkii tuolla tavalla. Täällä tuntuu kuulemma monella myös olevan tuo tapa. Mulle se on tosi outo, koska ei meillä koskaan tuollaista kotona harrastettu.
VastaaPoistaNo, meilläpä pidetäänkin aina ulko-ovi lukossa, enkä kyllä avaa kenelle tahansa :D Kaikki tutut soittavat, että ollaanko kotona jne niin tietää jos odottaa vieraita.
Ja en myöskään koe itseäni yhtään yksinäiseksi, vaikkei meillä joka päivä ketään kylässä käykään. Mulle riittää ne muutamat tärkeät ihmiset ja puhelin. Ja joskus tuntuu, että puhelinkin sais jäädä äänettömälle :D
Meillä mies on lapsesta asti tottunut kulkemaan avoimista ovista ja eihän hän olisi tottunut. Pakko siis opetella sietämään ja nyt ovikelloa soittaa lähinnä kaupustelijat.
PoistaVoin tunnustaa unohtavani toisinaan puhelimen johonkin, josta se ei varmasti kuulu :D Joskus sitä ei vaan kaipaa!