Mitä kuvittelen olevani?

 Mikä sinäkin kuvittelet olevasi? Tämä kirjaston oven edessä vahingossa kuulemani lause jäi päähäni soimaan. Vaikka se ei ollut minulle tarkoitettu, en saanut sitä heti mielestäni. Mitä kauemmin lapset kirjavalikoimaa tutkailivat, sitä enemmän huomasin miettiväni tuota äsken kuulemaani lausetta. Mitä minä kuvittelen olevani?

 Kun on pienestä lapsesta asti saanut niskaan enemmän tai vähemmän paskaa, sitä tuskin kuvittelee itsestään mitään suuria. Itsetuntoni on yhä edelleen surkea. Päällisin puolin sitä ei aina huomaa, mutta näkisittepä kuinka se myllertää pääni sisällä. Onneksi itsetuntoaankin voi hitaasti työstämällä itse parantaa.

  Huonosta itsetunnosta huolimatta kuvittelen olevani hyvä äiti. En maailman paras, mutta ainakin monta kertaa parempi kuin omani. Kuvittelen, että lapseni ovat onnellisia ja nauttivan lapsuudestaan. Kuvittelen myös olevani ihan hyvä vaimo, vaikka tiedänkin mieheni pinnan olevan toisinaan hieman koetuksella. Toisaalta taidan myös toisinaan päästää mieheni liian helpolla, eli eiköhän se asiaa tasoita :) Toivoisin toki olevani myös hyvä ystävä ja ei kai kukaan huonoa lähes 34 vuotta kestäisi?

 En kuvittele olevani mikään bloggari, mutta tiedän nauttivani näistä omista hetkistäni. Näistä hetkistä, jolloin voin heittäytyä purkamaan ajatuksiani sanoiksi tai hyvällä omalla tunnolla nauttia hömppäjutuista. Hömppäjutuilla tarkoitan nyt ihan höpönlöpön juttuja meidän arjesta, lastenvaattehöpinöitä yms. Siis enimmäkseen sellaista mistä mies ei välttämättä edes halua ymmärtää. Nautin entistä enemmän näistä hetkistä lukiessani teidän kommenttejanne. Kiitos niistä!

  Huonolla itsetunnolla vuosikausia kotona lusmuilleena voisin kuvitella olevani epäonnistuja. Niin en kuitenkaan kuvittele, vaikka tiedän joidenkin niin ajattelevankin. Olen onnistunut kaikista lähtökohdistani huolimatta rakentamaan onnellisen elämän. Niin, kuvittelen olevani äiti, vaimo ja ennen kaikkea onnellinen. Tarviiko sitä muuta aina kuvitellakaan?