Vieroittaisin jos osaisin

 Jokainen meistä tietää, että lapset ovat erilaisia. Moni on varmasti myös huomannut rakkaassa lapsessaan joskus jonkin ärsyttävän tavan kuten esim. tahallinen hampaiden narskuttelu. Myös meidän Onnilla on eräs äitinsä hulluuden partaalle ajava ärsyttävä piirre, josta hän on sairaalassakin jo hyvin kuuluisa.

 Blogia pidempään seuranneet tietävät millainen alkutaival Onnilla on ollut. Hän on hakenut sylistä lohdutusta, turvaa ja apua joka ikisellä solullaan. Aivan alusta asti hän on pahimpina aikoinaan yrittänyt miehekkäästi myös etsiä vaikka väkisin rintaani käsiinsä. Jälkiviisaana voisin todeta imetyskorun olleen tarpeen, mutten muista oliko niitä edes suuremmin vielä silloin? Jos oli niin syystä tai toisesta en sellaista älynnyt kokeilla.

 Imetyksestä poika luopui luonnostaan, mutta tuota pakonomaista pienen käden hakeutumista paitani alle en ole saanut kuriin millään. On kokeiltu erilaisia keinoja yhdessä miehen kanssa ja erikseen, mutta poika vain jatkaa ja jatkaa kunnes otan molemmat pienet käpälät väkisin käsiini. Päästettyäni irti Onni aloittaa yrittämisen välittömästi uudelleen.

Tiettyinä aikoina sydän haluaisi ottaa Onnin ehdottomasti syliin, mutta toinen minä menettää hermot jo pelkästä ajatuksesta. Niinpä olemme miehen kotona ollessa tehneet sylijaon; pidän Onnia sylissä silloin kun hän ei ole väsynyt eikä vaivainen ja mies pojan torkkuessa sekä oirehtiessa. Miehen paidan sisältö kun ei pojalle kelpaa! Ongelmaksi tämä tietysti muodostuu niinä hetkinä jolloin mies on poissa tai ei muuten vain kelpaa.

 Haluatte varmasti myös kuulla miksi ihmeessä Onni on sairaalassakin jo kuuluisa. Pojan ensimmäisen leikkauksen aikaan emme ehtineet myöhäisen ilmoituksen vuoksi ajoissa heräämöön. Eräs hoitaja oli sitten ottanut pienen silmät kiinni hentoisesti vaikeroivan Onnin syliinsä ja poika oli hakenut vimmatusti väkisin kädellään turvaa hoitajan paidan alta. Meidän mennessä paikalle koko henkilökunta nauroi pojallemme, jonka käsi oli vieraissa tisseissä kiinni. Onni teki niin lähtemättömän vaikutuksen, että muutamaan otteeseen olemme sairaalan käytävillä saaneet vastailla kysymykseen miten pieni tissimies jakselee. Toisella leikkauskerralla heräämöstä soitettiin paikalle taatusti ennen kuin poika ehti tajuta tai päästää yhtään mitään.

 Kertokaa ihmeessä jos teillä on vinkkiä pojan käden vieroittamiseen! Eihän se ole lainkaan soveliasta, jos vielä eskarissakin Onni pahassa paikassa yrittää hakea turvaa opettajan paidan alta! Joo, alan olemaan jo ehkä hieman epätoivoinen :D