Luottoaikuinen

 Olen jo 15-vuotiaasta lähtien ollut tiiviisti ohjaamassa itseäni nuorempia. Viimeistään täysi-ikäisenä aloin painottamaan lapsille, että luokseni saa tulla, oli mikä hätä hyvänsä. Autan jos suinkin pystyn tai ainakin etsin oikean auttavan tahon, enkä tosiaankaan ala syyllistämään. Se olkoon muiden homma, pääasia että lapsi saa apua ongelmaansa. Tätä samaa olen toitottanut myös jo teini-iän kynnykselle ehtineille kummilapsilleni, jotka suureksi ilokseni viihtyvät kummilassa yhä edelleen.

 Tapahtuipa tällä viikolla jotakin yllättävää. Pihaamme tuli mopo, josta pienin tietysti innostui kovasti. Hieman ihmettelimme, että mitähän nyt kunnes näin tutun pojan lähes 10 vuoden takaa. Hän oli muistanut sanani ja päättänyt tulla apua kysymään. Kuinka iloiseksi siitä tulinkaan! Ongelma oli kyllä yllättävä ja tekninen, jota en valitettavasti osannut korjata. Onneksi entinen kova mopopoika eli mies oli kuitenkin kotona ja poika pääsi 10 km:n päähän kotiinsa.

  Käynnin jälkeen aloin pohtimaan olisiko omilla lapsillani lähellä luottoaikuista, jolta voisi tarvittaessa pyytää apua. Hyvin vähissä taitaisivat olla sillä vain keskimmäisen kummi on aktiivisesti mukana kummilapsensa elämässä eikä sedät ja täditkään mitään läheisiä lapsille ole. Toisaalta olemme lapsillemmekin pyrkineet opettamaan, että aina pitää kertoa huolet ja ilot sekä pyytää apua, oli ongelma mikä hyvänsä.

  Kaikki lapset eivät kotoa apua ongelmiinsa saa, mutta onneksi on olemassa myös mm. vapaaehtoisia joiden puoleen kääntyä. Toivottavasti näitä vapaa-aikaansa muiden hyväksi uhraavia löytyy jatkossakin vielä pitkään. Jokainen lapsi tarvitsee luottoaikuisen, jolta saa apua pulmaansa, oli se pieni tai suuren suuri. Aikuisen, jolle voi kertoa ilot sekä surut.