Äitienpäivästä

 Äitienpäivä aiheuttaa hyvin monenlaisia tunteita. Vaikka monelle se onkin iloinen ja odotettu juhlapäivä, eivät kaikki äitienpäivästä riemastu. Lapsettomia se hyvin usein ahdistaa, äidittömiä surettaa ja sitten on myös niitä joita päivä vihastuttaa. Itse suhtaudun nykyään äitienpäivään melko ristiriitaisesti.

 Lapset ovat minulle kaikki kaikessa. On siis ihanaa olla äiti, mutta suurimman lahjan olen jo saanut. En kaipaa kerran vuodessa mitään valtaisia lahjavuoria enkä erillistä juhlapäivää vaan minulle riittää aivan hyvin tavallinen arki. Se, jossa äiti on välillä (tai sitten hyvin usein) ihan hölmö. Arki, jossa aurinko ei aina paista, mutta joka on täynnä rakkautta. Voiko olla parempaa kuin vilpittömästi onnellisena äidin kaulaan pusuttelemaan ripustautuva pieni? Tai vaikka kesken perheen TV:n katselun tokaistu lause: Sulla on ihan samanlainen ääni, mutta sä äiti oot kyllä kauniimpi. Pienellä teolla on kovin kauas kantava voima.

  Syvällä sisimmässäni on pieni ääni, joka käskee unohtamaan koko kamalan äitienpäivän. Sen päivän, jolloin pienestä pitäen sai vaan paskaa niskaansa yrittäessään tuottaa iloa. Milloin kukkapenkkiin ostetut orvokit oli ihan kamalan näköisiä, kortit kauheaa suttua tai muut lahjat täyttä roskaa. Ei sanaakaan siitä millaista vaivannäköä esim. ekaluokkalainen oli nähnytkään säästäessään rahaa kukkasiin ja polkiessa 6km niiden takia. Äitienpäivä alkoikin olemaan minulle mummojen päivä jo hyvin nuorena. Ainakin toinen isoäitini oli säästänyt lapsiensa äitienpäiväkortteja aina kuolemaansa saakka. Pelastin muutaman yhä säästettäväksi. 

 Vasta omien lasteni kasvettua olen alkanut äitienpäivää viettää ja aluksi ihan vaan lasten takia. Minulla ei siis koskaan ole ollut läheiset välit äitini kanssa ja nykyisin olen hänen kanssaan tekemisissä mahdollisimman harvoin ja ainoastaan lasteni vuoksi. En heiltä halua isovanhempaa riistää. Eilen mummokierroksella vein kukkasen tapani mukaan äidilleni. Lapset saivat omista ruusuistaan, lahjastaan ja korteistaan jopa hymyn ja hellät kiitokset, kun taas oma kukkani sai vaan kommentin: Jaa. Ehkä ensi vuonna jätän oikeasti sen kukan ostamatta?

 Kun eilen lapset kiipesivät muksimaan lahjakasseillaan, olin pakahtua onnesta saadessani kaikki kullannuput ympärilleni. Suurin osa tosin oli tullut siihen jo yön mittaan potkimaan poskelle ja kylkiin :D  Minun rakkaat olivat tehneet itse ison kasan lahjoja sekä kortteja. Ikimaailmassa ei olisi tullut mieleenikään sanoa mitään pahaa. Joo alle kouluikäisen kortissa ehkä kirjaimet olivat nurinkin päin ja yhdessä luki onea äti, mutta söpöähän se vaan on! Ihan varmasti vielä monena iltana raskaan päivän jälkeen otan kortit yöpöydältä ja hymy huulissa niitä ihailen. Enkä tiedä olikohan joulupukki erehtynyt kuusta, kun ison lahjavuoren lisäksi sain vielä pienemmän lahjakassin.

 Ehkä tämä hölmö äiti on sittenkin kaikista haukuistakin huolimatta lapsilleen rakas! Joka tapauksessa lapset ovat äidilleen niitä kalleimpia aarteita! Ainiin tänä vuonna yhdessäkään äitienpäiväkortissa ei lukenut samaa kuin pari vuotta sitten eli äiti on ankara. Mä taidan niin leijua pilvissä sydän täynnä rakkautta, että ote alkaa lipsua ;)

 Onnen täyttämää alkanutta viikkoa!