Päädyimme miehen kanssa keskustelemaan alkuviikosta, kuinka tasa-arvoisessa asemassa Onni on sukunsa silmissä. Keskustelu lähti liikkeelle havainnoistamme Onnin synttäreiltä, jossa ei omaa tilaa kaipaavaa synttärisankaria lahjan luovuttamisen jälkeen juuri huomioitu. Toki on hienoa, että vieraat kunnioittivat Onnin "omaa tilaa", mutta miltä pojasta tuntui hehkutus hieman nuoremman ujostelemattoman sukulaislapsen, joka kiinnosti kynttilänpuhallustakin enemmän, ympärillä? Ehkä vieraat eivät osanneet aavistaakaan, mutta Onni itse kertoi eräänä aamuna sen tuntuneen pahalle.
Milloin lapsia sitten pidetään tasa-arvoisessa asemassa? Riittääkö siihen esim. isovanhemmilta noin suunnilleen samanarvoiset lahjat? Mielestäni ei. On toki asioita, jotka väkisinkin luovat toiset lapset parempaan asemaan toisiin nähden. Lähellä asuvien kanssa on enemmän tekemisissä ja toisten kanssa vain tulee paremmin juttuun kuin toisten. Joskus vika on myös vanhemmissa. Tasa-arvoisessa asemassa kuitenkin mielestäni jokainen lapsi saa riittävästi aikaa, syliä ja kauniita puheita.
Tiedän, että Onni on hyvinkin omanlainen lapsi muihin suvun lapsiin verrattuna. Silti myönnän, että hänen kohtelunsa tuntuu hieman pahalle. Onnia ei oteta isojen tavoin yökylään tai retkille milloin milläkin verukkeella, muttei hän saa syliäkään kuin pienet. Mainittaessa Onnin harmituksesta saamme vastauksia tyyliin: Eihän se poika ikinä tahdo syliin ja nuorimman nyt vaan on vaikea tottua, ettei ole nuorin kaikkialla. Miksi ujo lapsi ilmoittaisi haluavansa syliin, jos hän ei muista ikinä sinne päässeensäkään? Tai miten voi tietää, ettei ujo lapsi haluaisi mukaan, ellei joskus edes kysy?
Vaikka Onnin kohtelu ei meistä aina niin mukavalle tunnukaan, tiedämme tai ainakin haluamme uskoa etteivät sukulaiset sitä pahalla tee. Tiedän pienten lasten hurmaavan ihmisiä ympärillään ja ihmisten ympärillä hymyilevä saakin varmasti enemmän huomiota kuin yksin pesäänsä käpertyvä. Silti näillä ujoillakin lapsilla on tunteet ja 3-vuotias ymmärtää jo niin paljon, että luulee helposti hymyilevän lapsen olevan tärkeämpi.
Onnilla on aina rakastava perhe ympärillään eikä hän edes haluaisi olla mikään keskipiste. Eikö kuitenkin olisi reilua antaa Onnin itsensä päättää missä menee hänen rajansa suhteessa suvun muihin lapsiin?
Olipas mielenkiintoinen aihe! En oo hoksannut tällaista ajatella, omani kun osaavat vaivatta pitää huomion itsessään. (huoh... :D) Mutta hyvä aihe mietittäväksi siksikin, että tiedän kyllä tuttavapiirissä näitä ujompia, jotka nyt tarkemmin ajateltuna voivat kokea tällaisia tunteita tärkeinä hetkinään! Eli ehkä osaan jatkossa huomioida heitäkin paremmin?
VastaaPoistaOsuin hetki sitten ekaa kertaa blogiisi ja tykästyin tunnelmaan. Löysin aiheista paljon tuttua ja ajankohtaista (mm. eskarin ja kerhon aloitus), joten liityin porukkaan oitis. :)
Sydämellisesti tervetuloa mukaan ja toivottavasti viihdyt jatkossakin♥
PoistaMeillekin tämä tilanne on uusi ja ehkä on hieman vaikeaa huomioida ujoja lapsia. He kun usein tarvitsevat sen oman tilansa. Siinä onkin miettimistä miten huomioida ujot ettei toisaalta ahdista lasta ja toisaalta taas jätä liiaksi huomioimatta. Onneksi tähänkin asiaan auttaa varmasti aika :)
Vaikea asia. <3 En haluaisi millään uskoa että tahalteen jätetään joku vähemmälle huomiolle, mutta myös aikuisten kesken jotkut ihmiset "ottavat itselleen" enemmän tilaa kuin toiset.. :/
VastaaPoistaEn minäkään jaksa uskoa, että tahalteen nyt Onnin mieltä on pahoitettu vaan tilanne on molemmin puolin hankala. Kenties Onniin ei vaan uskalleta ottaa kontaktia ilman lapsen aloitetta, kun pelätään lapsen ahdistuvan liikaa ja Onni taas ei uskalla aloitetta itse tehdä.
Poista