Pahvilaatikon uumenissa

 Istumme hellepäivänä kahvilan edustalla nauttimassa jätskiä, kun selkäni takaa alkaa kuulua iloisen tervehdyksen lisäksi puhetta kuin papupadasta. Ennen kuin itse olen ehtinyt mitään edes tajuamaan tuo iloinen ääni jatkaa: "Oi teille on tulossa lisää pieniä! Oispa tyttö niin ihana." Silmäkulmani alkavat väkisinkin kostumaan ja soperran paniikissa, että mahani se vaan taas oireilee samalla kiroten turvotukseni ja ihmisten ilmoille lähtemiseni. Tuttu toteaa "ai"  ja jatkaa samalla vauhdilla matkaa eteenpäin, kun taas itse ryntään autoon kyyneleet valuen.

 Tiedän kyyneleideni joskus virtaavan liiankin herkästi. Kyyneleiden tuloon riittää, kun ajattelen makuuhuoneemme kätkössä olevaa pahvilaatikkoa. Tuon pahvilaatikon sisältö kertoo omalla tavallaan elämästä. Elämä ei läheskään aina mene niin kuin toivoisi. Jos menisi, minulla olisi isompi lauma omia lapsia ympärilläni ja tuota laatikkoa ei olisi olemassakaan. Tarkoitushan oli, että tuon mystisen laatikon uumenissa olevat pinkit Me&I:n pilvihaalarit olisivat olleet suloisen tyttäremme päällä. Tuota tyttöä ei vain lapsiemme joukossa ole.

 Noin vuosi haalareiden ostamisen jälkeen saimme kuitenkin Onnin, joka nimensä mukaisesti toi meille onnen. Osa arvistani umpeutui, eikä lapsen sukupuolella ollut mitään merkitystä. Ei ole ikinä ollutkaan, miksi ihmeessä olisi?! Pojat ovat aivan yhtä suloisia kuin tytötkin, vaikka eihän pojalle ehkä niitä pinkkejä pilvihaalareita puetakaan. Onnin synnyttyä tärkeintä itselleni oli kuitenkin saada kauan toivottu pieni nyytti syliin asti. Juuri hänet meidän perheeseen oli tarkoittettukin! Sitä paitsi voi niitä vaaleanpunaisia hattaroita olla poikienkin kanssa.

 Voin tunnustaa haaveilevani yhä isosta lapsilaumasta, mutta olen myös valmistautunut perheemme olevan tässä. Silti tuollaiset onnittelut satuttaa ja lujaa, vaikka tiedän, ettei toinen pahaa tarkoittaisikaan. Niiden pilvihaalarien käytöstä en enää haaveile, mutta arvet eivät myöskään ole niin parantuneet, että pystyisin siihen laatikkoon tarttumaankaan.  Yritän nauttia jokaisesta hetkestä lapsien kanssa nyt, sillä tulevaisuudestahan ei koskaan tiedä. Elämä järjestää joskus ikäviäkin yllätyksiä, mutta huomista ei voi pelätäkään. Täytyy nauttia siitä mitä on ja oppia elämään sen kanssa mitä on elämässään saanut. Vaikka elämä ei menekään aina niin kuin toivoisi, unelmoimista ei kannata ikinä unohtaa.

 Myös Tellu joutui kokemaan elämän epäreiluuden, kun kauan odotettu kesän kohokohta jäi hänen osaltaan väliin vesirokon parantumisesta huolimatta. Tytön kaverit lähtivät viettämään viikoksi leirielämää, mutta leirin lääkärin päätöksellä Tellu jäi arpineen kotiin. Maailmanloppuhan siitä syntyi ja lääkäri oli tietysti tytön mielestä ihan tyhmä. Pian tyttö kuitenkin löysi asiasta myös niitä valoisia puolia; telttamajoitus olisi voinut tuoda tullessaan tulehduksia, vesisateessa on kivaa, mutta märkä leiri ei ja ainahan voi teltan sijaan nukkua veljen kanssa leikkimökissä. Aina ympärillä on paljon hyvääkin, täytyy vain osata katsoa oikein!

  Onnen täyttämää alkanutta viikkoa♥