Huutaa, huutaa aina vaan

 Ensimmäisen lapsen kanssa jo muutaman kuukauden koliikki tuntui hurjan raskaalle. Sitten tuli toinen ja huusi vuoden. Ei tuntunut ensimmäisen huudot enää missään vaan kiittelin kunnon huutojen osuneen vasta toiselle lapselle. Ensimmäinen kun olisi vastaavalla huudolla jäänyt suurella todennäköisyydellä myös viimeiseksi sillä eihän yöt naama punaisena huutava vauva missään nimessä aina niin mahtavan ihanalle tunnu ja koko vuoden hyvätkin muistot unohtuvat valtavassa univelassa lähes saman tien.

 Sinisilmäisenä sitä ajatteli ettei meille sentään lottopottia anneta. Uskottiin siis vahvasti kolmannen olevan ns. normaali vauva huutojen suhteen. Tulikin kunnon jättipotti, joka ei enää kitissyt vain muutamaa tuntia tai yötä vaan lähes koko vuorokauden! Onneksi sentään päivähuudot ovat  1,5 vuodessa vähentyneet ja tulevat nykyään kausittain, mutta kyllä tässä ennemmin olisin yhdeltä yöllä nukkumassa kuin huutavan pojan kanssa valveilla. Kuten näkyy enää en jaksa kiikutella hämärässä keinutuolissa vaan istun toisinaan tässä koneenkin ääressä. Huutoon kuin ei valitettavasti auta mikään eikä poika koko konettakaan huomaa. Hänellä on paha olla ja ainut mitä voin tarjota on syli.

 Tälläisellä kokemuksella sitä voisi tuntea epäonnistuneensa äitinä. Jotain meissä mieheni kanssa kai vikana onkin kun kaikki lapset huutavat pienenä. Huutaminen on kuitenkin tuonut lapset entistä tärkeämmiksi meille. He ja heidän hyvinvointinsa eivät ole mikään itsestään selvyys. Avuttomuuden tunne toisen pahaa oloa katsellessa on sydäntä särkevää, mutta se on vain hyväksyttävä. En voi kuin pitää pientä sylissä ja lohduttaa. Toivoa lapsen ymmärtävän, että auttaisin jos pystyisin. Uskoa, että pian on se aika jolloin saamme nukkua ja ennen kaikkea pienellä on kaikki hyvin. Kyllä unien aika vielä joskus tulee, vaikka nyt tuntuukin epätoivoiselta.

 Kauniita unia!