Tässä kuussa tulee huimat yhdeksän vuotta täyteen siitä kun lääkäri käski minut ehdottomaan lepoon mikäli haluaisin saada lapseni elävänä maailmaan. Hetkessä onnellisesti alkanut odotus muuttui peloksi ja suureksi huoleksi sekä muutti suunnitelmani täysin. Tarkoitukseni oli vielä kevääseen asti suorittaa kasa opintoja ja kesällä työharjoittelu, mutta eihän niitä sängystä käsin voinut tehdä! Opiskelin ammattiin josta olin jo pitkään unelmoinut ja johon kukaan ei uskonut minun kykenevän. Edelliset vuodet olivat taustani vuoksi olleen henkisesti raskaita tarpoessani opiskeluissa yksin. Pelon lisäksi tunsin suurta helpotusta maatessani sängyssä katsellen talvista maisemaa.
Olin aina kuvitellut ettei minua ole luotu olemaan loputtomasti kotona lasten kanssa, mutta niin vain äitiys vei mukanaan. Tellun täyttäessä 3 vuotta en hakeutunut työelämään vaan jäin vailla tuloja kotiin odottamaan uutta lasta. Taloudellisesti se oli hyvin tiukkaa, mutta päivääkään en ole katunut. Enkä ole katunut vieläkään vaikka joudunkin nykyään pyörittämään arkea joskus pitkiäkin aikoja yksin.
Näin pitkä kotiäitiys jakaa hurjasti mielipiteitä. Usein korviini kantautuvia kommentteja ovat olleet: Mä en ymmärrä tollasta, Se tekee lapsia vaan saadakseen olla kotona ja Mikäs siinä jos tykkää olla sosiaalipummi. Sanoisin ettei järin kannustavaa! Mä en vaadi muiden ymmärrystä. Tämä sopii meille, mutta ei toki läheskään kaikille. Meillä lapsia ei todellakaan ole tehty ja suunniteltu näillä ikäeroilla ja jos jonkun mielestä olen sosiaalupummi niin sitten olen. Miehen mielestä ainakin teen arvokasta työtä kotona.
Hyvin usein saan myös vastata niin sukulaisten kuin muidenkin kyselyyn milloin lähden työelämään. Muutaman vanhemman sukulaisen olen jo järkyttänyt vastaukselle etten välttämättä koskaan. Kyllä, haluaisin jäädä kotiin vielä senkin jälkeen kuin nuorin on täyttänyt kolme. En tiedä onko se taloudellisesti mahdollista, mutta pitkän pohdinnan jälkeen olemme tulleet miehen kanssa siihen lopputulokseen, että se olisi kaikkein järkevin vaihtoehto. Voisin toki opiskella myös pari vuotta lisää jotain alaa mikä ei oikeasti minua kiinnostaisi, mutta josta löytyisi tältä seudulta varmasti töitä. Onko hampaat irvessä väkisin töitä tehden sitten hyvä viettää kymmeniä vuosia? Eikö työntekoon vaadita myös edes hieman rakkautta työtään kohtaan? Tällä hetkellä haluan ainakin tehdä valintani sen mukaan mikä tekee minut onnelliseksi.
Saan myös usein ihmettelyjä kuinka jaksan vuodesta toiseen tylsää kotielämää. Arki voi toki olla joskus puuduttavaakin, mutta voiko lasten kanssa oikeasti olla tylsää? Eihän mikään päivä ole kuitenkaan samanlainen. On vain osattava nauttia niistä pienistäkin iloista tai vaikka tehdä välillä jotain rutiinit täysin rikkovaa. Yhtälailla sitä voi leipääntyä muihinkin töihin. Jos kotiseinät alkavat ahdistaa niin pääseehän sitä kotoa poiskin. Jos kaipaa sosiaalista kanssakäymistä niin onhan olemassa perhekerhot yms. ellei kaveripiiristä satu seuraa löytymään. En koe elämäni olevan tylsää päivästä toiseen puurtamista vaan täynnä antoisia ja ikimuistoisia hetkiä. Lapset ovat pieniä vain kerran, miksi en siis nauttisi siitä? Kommentoida saa vapaasti niin hyvässä kuin pahassakin :)
Kun ottaa huomioon, kuinka valtava kotihoidontuki on, minusta on aina hulvatonta, kun kotiäitejä sanotaan sosiaalipummeiksi ja patistetaan töihin. Kotiäitiys kun kuitenkin on mielestäni työtä siinä missä varsinainen ansiotyökin. Hienoa, että olet viihtynyt noin pitkään kotona! Toivon pystyväni olemaan kotona kunnes kuopus täyttää kolme ja uskon, että kotivuodet antavat paljon sekä minulle että tytöille. Monesti mietin töihin palaamista, mutta toisaalta kuten sanoit, lapset ovat pieniä vain kerran. Jos taloudellisesti on mahdollista olla kotona, haluan ehdottomasti käyttää sen mahdollisuuden etten joudu vahingossakaan harmittelemaan vanhana, etten viettänyt enempää aikaa pikkutaaperoiden kanssa!
VastaaPoistaMinusta kirjoituksessasi oli paljon hyvää mieltä. Haluaisitko tulla linkittämään sen ja/tai muita postauksiasi helmikuulta Kuukauden positiivisiin? :)
Uskaltaisin väittää, että pääsisin töissä helpommalla kuin kotona joten en aina oikein ymmärrä noita kommentteja. Pienet tuloni eivät toki ole ns. oikeistä töistä, mutta eipähän meidän lapset vie paikkaa jo nyt täysissä päiväkodeissakaan.
PoistaMeillä mies on havahtunut vasta poikien kanssa siihen kuinka nopeasti lapset kasvavat ja olenkin hänen puolestaan todella onnellinen, että sai vielä nauttia vauva- sekä taaperoajastakin. Kovasti häntä siis harmittaa ettei muista Tellun ensimmäisistä vuosista mitään. Itse ennemmin säästän vaikka omista menoistani, että saan viettää ainakin lasten ensimmäiset vuodet kotona. Ehtii sitä töitä paiskia kyllästymiseen asti vielä lasten kasvettua isommiksi.
Voinhan mä tämän linkittää :)
Ihanaa, että joku "uskaltaa" jäädä kotiin. Ja pah muiden mielipiteille. Itse olen ollut nyt 5,5 vuotta kotona ja voisin olla vaikka aina, mutta pakko kai vähän jotain tienatakin välillä. En mistään hinnasta silti laita lapsiani päivähoitoon moneksi tunniksi päivässä, en ikimaailmassa. En paheksu heitä, jotka niin tekevät, mutta itsestä ei siihen olisi.
VastaaPoistaMe ei muuten varmaan ikinä ennen olla edes mietitty jäänkö kotiin vai en. Kotiäitiys on vain ollut luonnollinen osa meidän arkea ja elämää. Ollaan muutenkin oltu pitkälti liikkeellä ajatuksella; itse olemme lapset saaneet ja itse heidät hoidamme ja kasvatamme. Mun mielestä kuitenkin jokainen tekee juuri niin kuin itselle ja omalle perheelle on parasta. Kaikki eivät kotona viihdy ja silloin jo lastenkin kannalta on parempi olla hoidossa. Toisaalta pienille lapsille paras paikka on oma koti ja omien vanhempien hoiva, joten hienoa jos vanhemmat jaksavat ja pystyvät lapsilleen sellaistakin antamaan.
PoistaMeidän perheelle ei päivähoito olisi ainakaan tällä hetkellä se sopivin. Toki lisätulot olisivat tervetulleita, mutta hyvin olemme pärjänneet tähänkin asti. Hyvillä mielin siis nautitaan vielä lasten kasvamisesta ja yhteisestä ajasta. Vielä tulee aika jolloin lapsia ei juuri kotona näy ja ehtii sitten itsekin tehdä vielä vaikka mitä :)