Koulu kutsuu

 Ensimmäisen lapsen kanssa kaikki on uutta ja ihmeellistä. Sitä vanhempana joutuu tai pääsee ensimmäistä kertaa moniin uusiin tilanteisiin, jotka aiheuttavat monenlaisia tunteita. Ei nuo tunteet kuitenkaan muidenkaan lasten kohdalla mihinkään katoa! Ihan samalla lailla sitä esim. havahtuu ajan kulumiseen kyyneleet silmissä eskarikirjeen kolahtaessa postilaatikkoon myös toisen lapsen kohdalla.

 Olimme miehen kanssa jo osanneet odotella Pikkutäryn kouluun ilmoittautumispapereita. Etenkin mies ajatteli, ettei enää eskarin aloittamisen jälkeen samanlaista tunnemyrskyä tulisi. Onhan eskarivuosi koulukyyteineen jo melkolailla lähes kuin lapsi koulussa olisi. Itse herkkänä ihmisenä kyllä tiesin papereiden koskettavan, mutta että niin paljon?!

 Tällä viikolla siis tuo odotettu kirje saapui. Itse makasin migreenin kourissa ja mies avasi ensin kirjeen. Kuulin makuuhuoneeseemme liikutuksen ääntä. Siinä mustaa valkoisella se meidän jo tiedossa ollut asia tuntui niin paljon todellisemmalta! Itsekin lopulta päästessäni kirjettä lukemaan sain aikaan oikein kunnon kyyneltulvan.

 Näissä hetkissä sitä huomaa kuinka nopeasti lapset oikeasti kasvavatkaan. Meillä on muistissa niin selvästi kuinka kannoimme pojan synnytyslaitokselta kotiin ja kävelimme huutavan vauvan kanssa polun asuntomme lattioihin. Vastahan se pieni käärö oppi kävelemään ja sanomaan äiti! Aivan äskenhän me kävimme vielä iloisina kerhossa ja nyt poika on syksyllä astumassa jo koulutielle.

  Vaikka haikeutta onkin ilmassa, saamme olla onnellisia pojan päästessä samaan kouluun siskonsa kanssa. Koulumatkalle on siskosta turvaa ja tilat sekä henkilökunta ovat jo tuttuja. Tiedän pojan pärjäävän  kaikin puolin koulussa, mutta silti tiedän elokuussa vuodattelevani vielä monen monta kyyneltä lisää saattaessani poikaa ensimmäistä kertaa ikinä koulubussin kyytiin. Mun iso pikkuiseni♥

  Onko muille kolahdellut koulukirjeitä postilaatikkoon? Millaisia tunteita esikouluun tai kouluun lähtö saa aikaan?