Jakamisen vaikeus

 Uhman löydettyä tiensä Onnin luokse, olemme etenkin nyt joulun jälkeen saaneet opetella erästä tärkeää, mutta niin kovin vaikeaa taitoa; jakamista. Voisi kuvitella, ettei useamman vuoden ikäerolla varustettujen, eri luonteisten ja eri kiinnostuskohteiden omaavien nappuloiden välillä suurempia kiistoja tulisi. Kuitenkin isoveljen kädessä oleva valomiekka näyttää koneita rakastavan silmään mahtavalle. Siis vaikkei se muuten kiinnostaisi yhtään! Legoja meiltä löytyy valtavasti, jopa samoja, mutta silti toisen leikissä olevat ovat muka parempia. Autoradalla voi ajaa kaksi autoa, mutta juuri se toinen on saatava. Kuulostaako tutulle?

 Jakamiseen on yritetty pienestä pitäen opetella. Jo pienille kerrottaan, ettei leluja saa ottaa käsistä. On ollut hetkiä, jolloin leikin sopuisaan alkuun on tarvittu vanhemman apua ja läsnäoloa. Myönteisen palautteen kautta, myös spontaaneista tilanteista, lapsi on oppinut tätä tärkeää taitoa. Miksi se kuitenkin välillä tuntuu unohtuvan kokonaan? Jakamisen opettelussakin lapsi tarvitsee aikaa. Toisille jakaminen on luonnostaan helpompaa kuin toisille. Oma hermostuminen ainaisiin taistoihin leluista ei lasta auta.

 Toisaalta ongelma voi olla myös päinvastainen! Meillä Pikkutäryn kanssa ollaan opeteltu, ettei kaikkea tarvitse aina jakaa. Rakkaimmat lelut ja tavarat voi aivan hyvin pitää halutessaan täysin omina aarteinaan. Ns. turvalelut, kun lisäävät lapsen turvallisuuden tunnetta ja hyvää oloa. Jos näitä kalleimpia aarteita haluaa itse antaa toisen leikittäväksi, saa niin tehdä. Mikään pakko ei kuitenkaan ole!

 Meillä harjoitellaan siis tällä hetkellä äidin pinnaa ja tavaroiden jakamisen molempia puolia. Tarkkana saa väsyneenä olla, ettei vahingossa sano vääriä asioita väärälle pojalle :D Hiljalleen toivottavasti Onnin uhmakin helpottaa ja samalla tämä opettelu tuottaa tuloksia :)

 Kuinkas muilla lapsilla jakaminen sujuu?