Paloja lapsuudesta

 Isoisäni jäi eläkkeelle samoihin aikoihin kuin äitini äitiysloma loppui. En tiedä miten päätyivät ratkaisuun jossa isoisäni alkoi hoitamaan minua kotonaan, mutta en pystyisi kuvittelemaan parempaa lapsuutta. Jotenkin hassusti kun saatoin olla pitkiäkin putkia isoisän luona vaikkei hoitotarvetta ollutkaan. Isoisällä oli minulle enemmän aikaa ja paljon mielekkäämmät puuhat kuin kotona. Me lauloimme sekä luimme paljon ja isoisän ansiosta myös rakastuin luontoon.

 Isovanhempieni koti olisi monen mielestä tänä päivänä oikea aarreaitta. Lapsuudessa ne aarteeni olivat jotain ihan muuta, mutta siellä kasvoin suomalaisten tuotteiden keskellä. Yksi kauan kaivatuista asioista kotiutui meille kirppikseltä tai oikeastaan kolmena kappaleena eli keltaista Sarvista.

 Itselleni juuri tämä keltainen on se lapsuudesta tuttu väri. Samanlaisista mukeista itse pienenä join keväisin ihanan raikasta koivun mahlaa. Kaikki lapset eivät nyt omaa saaneet, mutta 2 euron kappalehintaan täytyi nämä meille kotiuttaa. Pieni kulho odottaa Jyrää. Itselläni lapsena oli isompi kulho jossa isoisän portailla kesäisin mutustelin olkihattu päässä metsämansikoita, mustikoita ja muita tuoreita herkkuja lintujen viserrellessä laulujaan lähipuissa. Tämä pieni kulho saa toimia nuorimmaisella tänä kesänä samassa tarkoituksessa.

 Eiväthän muistot ole kiinni tavaroista eivätkä tavarat takaa lapsille hyviä muistoja. Nämä eivät ole juuri ne minun käyttämäni astiat, mutta silti tuntuvat nyt niin kovin suurille asioille. Jostain syystä yön pimeinä tunteina olen viime aikoina paljon miettinyt 20 vuotta sitten äkisti kuollutta rakasta isoisääni joten ehkä yllättävän suuret tunteet näitä astioita kohtaan kumpuavat sieltä.