Ensimmäisessä neuvolassa hihkuin ilosta, kun kuulin pystyväni onnellisesti välttämään sokerirasituksen. Viime neuvolassa viimeisetkin rippeet tästä ilosta katosivat sillä kuulemma voisinkin ihan varmuuden vuoksi käydä kun mahakin on niiiin valtavan iso (jes, kiitos vaan tuostakin kommentista!) . Ei auttanut mitkään selittelyt tai epätoivoinen hokeminen että tässähän kuulutaan siihen harvaan joukkoon joka pystyy sen välttämään vaan lähete labraan lähti saatesanoilla: Älä stressaa. Juu enhän minä. Sain myös kuulla meitä lähinnä olevan labran sulkevan kesäkuun jälkeen pariksi kuukaudeksi ovensa ja noin 20 km:n matka lähes tuplaantuisi. Mainittakoon ettemme lukeudu aamuihmisiin.
Juhannus meni rauhallisissa merkeissä ihan kotioloissa. Muutaman kerran olin valmis syöksymään jo lähimmälle äitiyspolille supistusten yllyttyä, mutta onneksi kuitenkin rauhoittuivat totaalisessa levossa. Miehen ja lasten nauru raikasi pihalta, palvelu pelasi aina kun jotain tarvitsin ja kodin oli vallannut ihana koivun tuoksu. Olo oli siis kaukana stressistä kunnes mummo ilmoitti sairastuneensa. Soittokierroksen jälkeen selvisi että labraan pitäisi raahautua lapset mukana. Painajaiset olivat valmiina!
Yllättäen täytyy kuitenkin todeta ettei pahimmat painajaiset käyneetkään toteen. 10 kirjaa, kasa leluja ja iso repullinen eväitä sai kieltämättä odotustilassa istuneet mummot varmasti kuvittelemaan meidän luulevan terveysasemaa matkailijakodiksi. Lapset kuitenkin pysyivät koko sen parituntisen ööööh lähes kokonaan penkeissään. Yhtään kertaa eivät edes yrittäneet aiheuttaa kaaosta. Vau, kehityskelpoisia yksilöitä! Tai ehkä he eivät vaan uskaltaneet sillä nyt tästä valaasta on nyhdätty jos jonkinsortin näytettä niiden sokerirasitusputkien lisäksi ja kieltämättä lapsilla oli melkoisen kauhistuneet ilmeet kasvoillaan. Onneksi kotimatkalla pysähdyttiin nauttimaan taivaallisen hyvää suklaakakkua karkoittamaan kalpeat kasvot niin ei mies kotiin tullessaan luule minun rääkänneen rakkaita lapsukaisiamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti