Isättömän ajatuksia

 Olen ehdottomasti sitä mieltä, että isät ansaitsevan oman juhlapäivänsä ja huomionsa. Siksi julkaisenkin tämän postauksen vasta nyt isänpäivän jälkeen.

 Niin kauan kuin muistan, olen virallisesti ollut isätön ja ennen omien lasten syntymää suorastaan joskus vihannutkin isänpäivää. Kielteiset tunteet isänpäivää kohtaan eivät johtuneet kuitenkaan biologisen isän kaipauksesta, sillä ympärilläni oli joukko mahtavia miehiä isää korvaamassa. Mistä kummasta sitten oli kyse?

 Silloin kun olin pieni, eivät lasten kanssa työskennelleet osanneet perheiden erilaisuuteen ehkä samalla lailla suhtautua kuin nykyään. Kun ohjelmassa oli isänpäiväaskartelut, askartelit isälle huolimatta siitä oliko sellaista elämässä mukana vai ei. Jos materiaaleissa oli valmis teksti 'Onnea isälle' tai runo isälle, käytit tietysti sitä, halusit tai et. Voitko kuvitella miltä pienestä, herkästä lapsesta tuntui, kun muut askartelivat innoissaan ja oma isä makasi haudassa?

 Onneksi jo lapsuudessani oli henkilöitä, jotka viimeistään vaivoin kerrottuani asiasta ymmärsivät pahan mieleni eivätkä suureen ääneen taivastelleet asiaa koko lapsilauman kuullenkaan. Ei ollut pakko tehdä sitä korttia, joka joskus lensi kotona roskiin tai sain tehdä vaikka joukon kortteja isähahmoilleni. Pieni asia teki muille odotetusta päivästä itselleni siedettävämpää.

 Omien kokemusteni kautta ymmärrän siis hyvin joidenkin pahoittavan mielensä päiväkotien ja koulujen isänpäivätouhuista. Nykyään perheitä on paljon erilaisia ja tämä myös tiedostetaan. Kuitenkin isänpäivä on valtaosalle lapsista myös todella tärkeä sekä odotettu eikä läheisenpäivän tms. vietto heille ole sama asia. Ei, vaikka ajatus ja toteutus samoja olisivatkin.

 Aikuisten luulisi olevan ymmärtäväisempiä ja lapset ovat mukautuvaisia, joten paljon on merkitystä sillä miten asiat tehdään ja esitetään. Mikäli henkilökunta jo automaattisesti huomioi sekä tarjoaa vaihtoehtoja lapselle ja perheelle, ei isättömällekään isänpäivän vietto ole yhtä tunteita herättävää. Toki ylimääräistä vaivaahan tästä voi olla, mutta isänpäivä on kerran vuodessa, kun taas lapsen muisto kenties ikuinen.

  Kuten jo aikaisemmin mainitsin, ympärilläni oli joukko isän korvikkeita, joille kaikille olen valtavan kiitollinen. Isoisäni oli minulle äitiänikin tärkeämpi ja hänen luonaan viihdyin paljon. Hänen kuoltua kaikkein tärkeimmäksi nousi papparainen, joka ylpeänä vei minut isänpäivälounaalle ja esikoisen synnyttyä vielä ylpeämpänä kulki papparaisen titteliä kantaen. Voi kuinka onnellinen hän olisikaan ollut nähdessään tämän koko laumani♥

 Nyt omien lasten myötä olen hurahtanut isänpäivään ja hemmottelen miestäni toisinaan kenties menetettyjen vuosienkin edestä. Arvostan miestäni suuresti isänä eikä parempaa isää lapseni voisi saadakaan. Aito välittäminen, avoin syli ja läsnäolo ovat lapsille parasta mitä voi antaa♥