Yksin

 Suuria tunteita herättävä äitienpäivä on taas täällä. Vaikka lapset eivät tänä keväänä koulussa olekaan olleet, ovat he neidin ohjaamana tehneet salaisia puuhia. Aarre saattoi hieman etukäteen jännityksissään paljastaa jotain, mutta korjasi heti perään suloinen ilme kasvoillaan, ettei äidille saa kertoa :D

 Meille tämä äitienpäivä on uusi ja erilainen muutenkin kuin vain koronan vuoksi. 9 viikkoa sitten veimme Aarren kanssa äitini sairaalan päivystykseen, emmekä sen jälkeen häntä nähneet. Koronan vuoksi kuulimme kuulumiset pelkästään puhelimella, kunnes viikko sitten saimme sen viimeisen puhelun. Äiti oli kuollut. Yhdessä pienessä hetkessä iloinen äitienpäiväviikko vaihtuikin kodin täyttämiin surukimppuihin ja hautajaisjärjestelyihin.

 Äidin kuoleman myötä olen nyt yksin. Tai siis olisin, ellen olisi saanut omaa, ihanaa perhettäni. Jo lapsena kaipasin sisarusta ja näinä hetkinä kaipaan taas. Siinä on yksi syy myös, miksi olen aina kaivannut isoa lapsilaumaa ympärilleni. Lapseni eivät koskaan tule olemaan yksin, vaan heillä on aina toiset tukenaan. Enhän minäkään tosiaan ole yksin, vaan tukenani on rakas mies. Sen parempaa tukea ja turvaa en voisi kuvitellakaan. On kuitenkin jollain lailla eri asia, kun vierellä on myös henkilö, jolla on yhteiset juuret. Ehkä ymmärrät mitä tarkoitan?

 Olen viikon aikana saanut vastata loputtomiin kysymykseen miten voin samalla, kun olen yksin pyörittänyt arkea ja tehnyt hautajaisjärjestelyjä. Olen menettänyt viimeisen siteen juurilleni, mutta kehtaanko silti sanoa olevani vain helpottunut? Enää ei tarvitse kuin huomaamattaan säikähtää jokaista puhelimen soittoa, ei miettiä tulevaa eikä seurata kuinka toinen hiljaa lipuu pois. Joskus asiat ovat, niin ikävälle kuin se kuulostaakin, vain parempi näin.

 Surullisemmasta aiheesta huolimatta: Hyvää äitienpäivää♥