Lapsiparkki-blogin Såfin haastoi minut kertomaan millainen äiti olen. Tätä olikin mukava pysähtyä miettimään sillä lapsilta kysymättä saama palautteeni on ollut viime aikoina lähinnä teinin natsista poikien kaikkein ihanimpaan. Vaikka perusta pysyy lapsen kasvaessa samana, on toki hieman erilaista olla äitinä teinille kuin taaperolle. Äitiys kasvaa lapsen mukana.
Vaikka mielelläni lasten kanssa hauskaa pidänkin, olen ensisijaisesti lasten vanhempi enkä kaveri. Teiniltä saama palautteeni juontaakin juurensa sääntöihin, joita edellytän noudatettavan. Vaikka meillä sääntöjä lasten ikätaso huomioiden onkin, en mielestäni rajoita lasta liikaa. Noudattamalla yhteisiä pelisääntöjä kuitenkin perheen arki toimii mukavammin. Mulle on siis lapsen aivan turha tulla sanomaan 'kun muutkin saa' tai 'kun muillakin on'. Asioista voidaan toki aina keskustella, mutta lapsen hyvinvointia ja kasvatusta liittyvissä asioissa päätöksen tekee aina vanhempi. Vaikka muut saavat siis valvoa ja pelailla koulupäivinäkin yli kymmeneen, meillä ollaan sängyssä poikkeuksia lukuun ottamatta viimeistään klo 21.
Tiettyjen rajojen vastapainoksi pyrin antamaan lasten kokeilla turvallisesti rajojaan. Pyrin siis välttämään turhia kieltoja ja olla tyrmäämättä heti heidän hölmöltäkin tuntuvia ideoitaan. Lapsi tarvitsee kasvaakseen myös epäonnistumisia ja toisaalta onnistumisen tunnetta ei koe, ellei edes yritä. Myönnän kuitenkin, että toisinaan tekisi mieli olla kyllä kieltämässä eikä valvovana silmänä vieressä. Samainen kädet silmille fiilis tulee lasten toteuttaessa luovuuttaan askarrellen, kokaten jne. sotkin. Lasten luovuus on niin upeaa, etten heitä halua liiaksi rajoittaa vaan ennemminkin kannustaa.
Koitan huomioida lapset yksilöinä mahdollisimman hyvin ja antaa jokaiselle myös riittävästi kahdenkeskistä aikaa. Haluan tukea jokaisen vahvuuksia ja kehittää heikkouksia. Auttaa kasvamaan yksin ja yhdessä sekä selvittämään mieltä painavat asiat. Pidän tärkeänä sitä, että lapsi oppii ilmaisemaan kaikkia tunteitaan ja haluan heidän tietävän olevani heistä aina ylpeitä juuri sellaisina kuin ovat.
Tiedän, etten todellakaan ole täydellinen äiti, eikä tarvitse ollakaan. Joskus, etenkin sairaana tai väsyneenä, pitkä pinnani palaa vauhdikkaiden poikien kanssa ja kerron sen vähän turhankin suurella murinalla. Myöskään kaikki päätökseni ja ohjeeni eivät aina niin kovin fiksuja loppupeleissä ole. Toivoisinkin lasten oppivan, ettei kukaan maailmassa ole täydellinen. Omat virheet ja hölmöilyt on syytä reilusti tunnustaa ja pyytää anteeksi. Lasten sairastaessa taas olen ärsyttävän ylihuolehtivainen ja mikäli on vähääkään aihetta epäillä ongelmia, lasken nukkuvan lapsen hengitystiheyttä.
Tiedostan, että lapset ovat pieniä vain hetken. Siksi haluankin tarjota heille erilaisia elämyksiä, kuulla heidän aitoa nauruaan ja ennen kaikkea viettää mahdollisimman paljon aikaa heidän kanssaan. En kuitenkaan pistä pahakseni jos lapset viihtyvät vähän pidempäänkin omissa puuhissaan. Lapset ja perhe tulevat kuitenkin aina ensin ja pakkovalinnan edessä ennemmin luovun omista jutuistani. Haleja, pusuja ja helliä sanoja en säästele ja syli on aina avoin. Olen siis lapsia koko sydämestäni rakastava, välillä hieman hassukin äiti, joka nauttii arkisista asioista ja yrittää pitää itsensä rauhallisena vilkkaan poikakolmikon kanssa.
Millainen äiti sinä olet?
Jee. Kiva, että tartuit haasteeseen :D Minusta on hyvä ja reilua itseään kohtaan ajatella että on lapsen vanhempi eikä kaveri. Se on minusta terve suhtautuminen vanhemmuuteen ja pidemmän päälle uskon että lapsetkin hyötyvät siitä että vanhemmat vaativat heiltä asioita ja asettavat heille rajoja. <3
VastaaPoistaTähän oli mukava tarttua♥ Mä oon huomannut, että etenkin teini-ikäisten kohdalla moni yrittää olla ennemmin se kaveri kuin vanhempi enkä itse pidä sitä välttämättä niin loistojuttuna. Toki tietty mukavaa jos teini haluaa viettää aikaa kanssani, mutta ehkä se vanhemman häpeäminenkin jossain tilanteissa vaan kuuluu asiaan ja lapsen kehitykseen.
Poista