Olen tänä kesänä ollut yksinäisempi kuin aikoihin. Tai enhän ole yksin ollut vaan lasten kanssa, mutta miehen tehdessä yötöitä olen ollut suurimman osan ajasta vailla aikuista keskusteluseuraa. Toisaalta olenhan miehen nukkuessa voinut lasten kanssa käydä halutessani kyläilemässä, mutta en ole juurikaan sitä tehnyt.
Olen tottunut yksinäisyyteen ja vietän iltaisin lasten mentyä nukkumaan mielelläni hetken hiljaisuudessa. Tähän aikaan vuodesta kesäillat ovat aika satumaisen kauniita ja kuinka mukavaa onkaan päivän mölyn jälkeen istahtaa ulos katselemaan auringon laskua vain lintujen laulellessa.
Jo lapsena mulla oli kaksi paikkaa ylitse muiden. Nautin suunnattomasti istuessani kerrostalon ikkunassa Artekin baarijakkaralla Helsingin vilinää katsellen. Ihailin merellä lipuvia suuria laivoja ja odotin hetkeä, jolloin voisin kirmata suojatien yli Sepän puistoon lapsipaljoutta ihmettelemään. Pienen taajaman asukille tuo kaikki oli niin ihmeellistä ja suurta. Rakastin pääkaupungin vilinää niin paljon, että teini-iän kynnyksellä aloin tekemään yksin päivän retkiä sinne. Käteen tarttui valtavat kasat shoppailtuja ihanuuksia ennen juoksemista Alepan kautta viimeiseen kotiin asti vievään junaan. Siis oikeasti valtavasti, sillä kerrankin junassa eräs puolituttu luuli mun olevan matkalla opiskeluista lomille kotiin :D
Toisaalta olen aina Onnin tavoin rakastanut metsää ja luontoa, jossa on niin ihanan rauhallista ja rentouttavaa. Ehkä sen vuoksi nytkin yksinäisinä iltoina hakeudun ulos. Maisemaa katsellessa sitä aivan kuin uppoutuu toiseen maailmaan ja unohtaa kaiken muun. Vaikka yhä tykkäänkin vilinästä sekä ihmisistä ympärilläni ja olen mieheni mielestä mielenkiintoinen sekoitus kaupunkilaista ja maalaista, on tämä rauhallisuus kuitenkin enemmän minua varten. En kaipaa enää joka päivälle aamusta iltaan ohjelmaa vaan nautin ennemmin hetkistä. Onneksi niitä hetkiä pääsee viettämään kuitenkin ihmisten ilmoillekin, silloin kuin siltä tuntuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti