Vieläkö joku lukee blogeja? Reilun vuoden tauon jälkeen ajattelin tulla puhaltamaan täältä pölyt pois. Ei sillä, etteikö blogi olisi mielessä aikaisemminkin käynyt ja tätä postaustakin olen muokannut aika monta kertaa. Silti julkaise-nappia on jäänyt klikkaamatta sillä olen miettinyt onko blogit jo vähän menneen talven lumia vai riittääkö yhä lukijoita. Onhan esim. Instagram kiireisessä arjessa niin paljon helpompi, eikä tarvitse edes samalla lailla vastaanottaa anonyymien ilkeitä kommentteja. Toisaalta mahtuuhan mielipiteitä maailmaan, ja tahalliset ilkeydet eivät tämän kovan kuoren läpi mene.
Vuosia kirjoitin blogia pääasiassa lasten mentyä nukkumaan. Se söi hurjasti viikossa niin parisuhdeaikaa kuin omaa untanikin. Etenkin jälkimmäinen tuntuu näin jälkikäteen hölmöltä, sillä univelkaa olisi ollut muille jakaa ilman vapaaehtoista valvomistakin. Silti rakkaudesta lajiin ja jostain omasta kiinni pitäen jatkoin yötyöskentelyä, kunnes tajusin, ettei sillä tiellä voi loputtomiin jatkaa.
Kuten olet ehkä huomannut, päätös yötöiden lopettamisesta näkyy suoraan blogin aktiivisuudessa. Intoa ja kiinnostusta yhä olisi, mutta valitettavasti aikaa ei saa taiottua päiviin lisää. Aarren lopetettua jo aikoja sitten päiväunet, kuluu päivätkin kokonaan pojan ehdoilla. Ehdottomasti tärkein tehtäväni on lasten monipuolinen kasvattaminen. Niinä hetkinä jolloin Aarre touhuaa isänsä kanssa tai on kerhossa, kiiruhdan omien rästihommien tai kodin ja mökin projektien suunnittelun kimppuun. Välillä on mukava tehdä rauhassa kotityöt, käydä kävelyllä tai istua hetki ihan rauhassa hiljaisuudessa kahvikupin tai käsityön parissa ja siihen se oma aika taas katosikin.
Aamuisesta kellonsoitosta lasten nukkumaanmenoon asti paahdan lähes tauotta. Nautin suuresti aamupäivistä Aarren kanssa kaksin, mutta myös niistä hetkistä, jolloin saan tehdä hommia rauhassa yksin. Mielessä olisi miljoona rauhassa tehtävää asiaa, eikä blogi ole ollut siellä listan kärkipäässä. Toisinaan hyppään hommasta toiseen, kun en osaa päättää mikä olisi tärkein tai mikä olisi helpoin jättää kesken. Ei puhettakaan, että tämä kotiäiti makoilisi pelkästään sohvalla!
Kaipaan kuitenkin usein tänne blogin pariin. Kaipauksesta huolimatta olen kantapään kautta oppinut unen merkityksen, enkä ole enää valmis yötöihin palaamaan. Ehkä tämä uudesti syntynyt Duracell-pupu oppii kuitenkin vielä jakamaan vapaa-aikansa uudelleen, vaikka poikien naapurikaupungissa neljänä päivänä viikossa olevat treenit tuovatkin viikkoon vielä oman lisänsä. Toisaalta on ollut myös kovin vapauttavaa olla somen ulkopuolella. Menee päiviä, jolloin en edes Instagramia avaa. Kuinka ihanaa onkaan välillä olla miettimättä sisältöjä ja niiden kiinnostavuutta tai napata valokuvia sen enempää miettimättä! Jatkossa täällä ollaan siis kyllä, mutta vanhasta tavasta poiketen säännöllisen epäsäännöllisesti julkaisten.
Täydellisyyteen pyrkivällä luonteellani on ollut vaikeaa opetella, ettei kaikki ole täysin valmista heti. Usein on vain maltettava odottaa ja asetettava asiat tärkeysjärjestykseen. Tärkeintä itselleni juuri nyt onkin Aarren hoitaminen ja koko perheen hyvinvointi. Remontit, pihat, blogit sun muut joutavat kyllä odottamaan omaa vuoroaan ja etenevät kyllä, kunhan kaikessa vauhdissa ja tohinassa muistaa myös pitää itsestä huolta. On vapauttavaa nauttia pian jo lämmittävistä auringon säteistä ja heräilevästä luonnosta miettimättä sen enempää mitä kaikkea pitäisi tehdä.
Aurinkoisia talvipäiviä ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti