Päätin julkaista vielä näin jälkikäteen meidän hieman erilaisen raskauspolun ja sen kuinka se päättyikään. Ehdin kirjoittelemaan kevääseen asti ylös ajatuksia blogia varten. Julkaisen luonnokset järjestyksessä sitä mukaa, kun ehdin ne viimeistellä. Kenties tästä kaikesta, tai edes osasta siitä, on vertaistukea jollekin. Nyt on vuorossa epävarma alkuraskaus.
Plussatesti toi tullessaan valtaisan onnen. Unelma oli sittenkin lähempänä toteutumistaan! Onnen lisäksi kuvaan astui kuitenkin myös pelko. Tiesimme aivan hyvin millainen keskenmeno- tai kromosomihäiriöriski jo ikäni puolesta olisi, eikä aikaisempia raskauksia kovemmat alavatsakivut vähentäneet pelkoa yhtään. Toki tiesin myös kipujen ja pienen tuhruilun voivan yhtä hyvin kuulua alkuraskauden oireisiin. Näihin oireisiin ei itse omilla toimillaan voinut vaikuttaa, eikä mahdollista keskenmenoa estää, joten oli vain yritettävä nauttia hetkistä raskaana ja olla pelkäämättä pahinta. Helpommin sanottu, sillä tiesimme valitettavasti myös, ettemme uutta mahdollisuutta raskauteen välttämättä enää saisi.
.JPG)
Jokainen uusi päivä raskaana oli suuri ilo. Väsymys, pahoinvointi ja kovat alavatsakivut vaikeuttivat päiviä niin fyysisesti kuin henkisestikin. Olo oli pirteä vain aamuöisin, mutta päivät oli lasten kanssa yritettävä sinnitellä mahdollisimman normaalina. Itselleni tyypillinen alkuraskauden migreeniputki pysyi poissa. Toisaalta ihanaa nauttia lisääntyvästä valoisuudesta ja kevään saapumisesta, mutta lisäsihän se epävarmuutta entisestään! Ensimmäistä neuvola-aikaa tuntui olevan niin kovin vaikea soittaa, sillä mietin miten pystyisin sen keskenmenon jälkeen perumaan.
Yritin uskotella itselleni, että jokainen raskaus oireineen on aina vähän erilainen. Pahimpien epätoivojen hetkellä mies valoi uskoa, että kyllä me tämä lapsi syliin asti saadaan. Palkitsin hänet liian usein kunnon hormonimyrskyillä, kuten purskahtamalla kaupassa pikkulapsen lailla itkuun, koska en saanut muiden tavoin sushia. Hiljalleen viikot lisääntyivät, housut kiristyivät ja ihan kuin jotain hentoista kuplintaakin olisi mahassa tuntunut. Hetkittäin teki mieli seota ihanista vauvajutuista ja huutaa onnea koko maailmalle. Samaan aikaan kuitenkin halusin pitää salaisuudestamme yhä tiukemmin kiinni, sillä jokin sisälläni sanoi, ettei kaikki ole hyvin. Onneksi aivan pian olisi ensimmäisen ultran aika ja saisimme jonkinlaista helpotusta tähän epävarmuuteen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti