Ehkä näin oli tarkoitettukin?

Kohta kuukausi tätä lukukautta takana ja voin vihdoin riemuissani todeta arjen sujuvan taas omalla painollaan. Aarre pitkään kiukkuisena vahti vain minua eikä oikein osannut puuhiinsa keskittyä. Raukka luuli munkin vielä katoavan jos selkäänsä kääntäisi ja lisäksi samaan syssyyn alkoi seuraavat hampaat puhkeamaan.  Päälle syksyn kiireisimmät viikot, joissa perheen aikatauluja sai oikein kunnolla sovitella yhteen. Huh, selvittiinpäs niistä kunnialla!

 Vihdoin enää taksin pihaan ajo ei aiheuta kiukkua vaan saa aikaan iloisen vilkutuksen. Ajatella, että useimmiten tuota taksia ajaa itse palomestari Teräs! Tai näin meidän pieni palomies Sami-fani ainakin kovasti luulee. Olemme myös jo voineet nauttia kahdenkeskisistä hetkistä ja kehitellä niitä ihan omia, kahdenkeskisiä päivärutiinejamme. Arki just nyt tuntuu kokonaisuudessaan mahtavalle!

 Arjen sujumisen myötä pohdin myös viime yönä kuinka tämä kaikki olikin ehkä tarkoitettu näin. Tarkoitan siis sitä, ettei toiveista huolimatta lapsille tullutkaan koskaan niitä pieniä ikäeroja. Nyt jokainen lapsista on saanut kokea myös tätä kiireetöntä arkea kaksin vanhemman kanssa. Näillä hetkillä on lapselle suuri merkitys, mutta samalla itse vanhempana näkee lapsessaan myös paljon uutta. Kun on enemmän aikaa keskittyä hetkiin, nuo hetket antavat myös enemmän.  On eriasia viettää kahdestaan useana päivänä 5 tuntia putkeen, kuin ottaa niitä pieniä kahdenkeskisiä hetkiä päivittäin. Ei sillä, etteikö nuokin päivittäiset hetket ole kaikille lapsillemme yhtä tärkeitä. Jokainen toki tarvitsee sen oman hetkensä!

 On mielenkiintoista nähdä mitä kaikkea Aarre meille ilman sisaruksiaan opettaakaan. Tähän asti hän on näyttänyt, ettei ehkä olekaan ihan niin sosiaalinen kuin on antanut ymmärtää. Aarre nauttii suuresti tutustua, jutella ja touhuilla ihmisten kanssa, mutta selvästi kaipaa myös Onnin tavoin sitä omaa tilaa. Kerhopäivän jälkeen seuraavana päivänä on parempi tehdä retki kahdestaan kuin sopia leikkitreffejä. Onnin kanssakin leikit sujuvat paremmin, kun Aarre saa joskus aamupäivisin puuhailla rauhassa yksin. Aarre tykkää myös laulaa ja musisoida, muttei kenenkään muun lapsen kanssa. Aivan kuin hän häpeilisi tai ujostelisi seurassa käyttää suloista lauluääntään. Kahdestaan taas hän palaa innosta oppia uusia lauluja ja kerrata vanhoja.

 Olisiko Aarre koskaan nauttinut samalla lailla musisoinnista, jos Onnin kanssa ikäero olisikin ollut pienempi? Pärjäisikö Onni nyt eskarissa yhtä loistavasti, ellei meillä olisi ollut samalla lailla kaksin aikaa kasvaa?  Ainahan voi jossitella tai kuvitella. Varmasti hienosti olisi pienemmilläkin ikäeroilla vuodet vierineet ja niitä ihania muistoja kertynyt. Asioilla on aina kaksi puolta ja vieläpä molemmissa paljon hyvää, mutta ehkä kaikki tosiaan meni sittenkin juuri niin kuin pitikin♥