Sanonnan mukaan pessimisti ei pety. Vaikken itseäni pessimistinä pidäkään, en juurikaan yllättynyt pikkuisen aloitellessa huutoputkeaan. Olihan meillä jo ennestään ollut yksi koliikkivauva ja kaksi muiden syiden takia ensimmäiset vuotensa huutanutta poikaa. Mielessäni oli siis varsin todennäköistä, että pikkuinenkin kuuluisi huutajien joukkoon, vaikka toiveissa olikin jotain aivan muuta.
Jo heti pikkuisen syntymän jälkeen olin tuntosarvet herkillään. Vauvan heittäytyessä itkemään kaarelle, rohistessa tai lopettaessa pian syömisensä oli välittömästi merkki refluksista. Pinaattikeiton värisen tavaran vaipassa tulkitsin oitis allergiaksi ja pienikin itku iltaisin oli heti merkki koliikin alkamisesta. Jep, varsin vainoharhaista menoa sillä vauvallahan oli esim. nenä tukossa ja vihreä kakkakin ihan normaalia näin pienillä!
En siis yllättynyt yhtään, kun tajusin jokapäiväisen huutokonsertin ja tyytymättömyyden alkavan suunnilleen samaan aikaa ja kestävän nukkumaan menoon asti. Tällä kertaa tahdon kuitenkin uskoa kyseessä olevan koliikin, sillä toisin kuin veljensä pikkuinen ei huuda öisin. Päivät sinne alkuiltaan asti vauva on oikein tyytyväinen ja rauhallinen tapaus. Saamme osaksemme suloisia hymyjä ja ihanaa jutustelua, joita isompien poikien kanssa ei juurikaan ollut.
Pikkuisen koliikki tuntuukin todella helpolle jutulle. Tiedän koliikin olevan kyllä oikeasti rankkaa aikaa ja vaikuttavan koko perheeseen, mutta meidän kokemuksiemme vuoksi tämä ei enää todellakaan rankalle tunnu. Tällä kertaa me emme kuule huutoa kuukaudesta toiseen 24/7 vaan saamme öisin nukkua jopa useamman tunnin putkeen. Isompien poikien vauva-aikoihin verrattuna 4-5 tunnin päivittäinen putki ei ole enää mitään. On kuitenkin toki sydäntäsärkevää, ettei pysty pikkuisen oloa juuri paremmaksi saamaan.
Koliikista kärsii muistaakseni vain noin 10% lapsista. Eräänä iltana mietinkin, miten kummassa me ollaan tällainen potti saatu kerättyä? Onko meillä jotain huutogeenejä? Vaikka emme tälläkään kertaa saaneet nauttia ns. normaalista vastasyntyneestä, katson pikkuista pahimpienkin huutokonserttien aikana suurella rakkaudella ja kiitollisuudella. Olemme saaneet oikean aarteen luoksemme ja jos tämä huuto on nyt tällä kertaa oikeasti vain koliikkia, ei se kestä ikuisuudelta tuntuvaa aikaa.
Mukavaa isänpäiväviikonloppua♥
Tsemppiä ja toivotaan että menee pian ohitse.♥
VastaaPoistaKiitos Terhi♥
PoistaTsemppiä sinne! <3 Pienen huuto voi kyllä tuntua rankalta jos siihen ei itse voi vaikuttaa. Onneksi olette kokeneita vanhempia ja osaatte suhteuttaa tällaisen etapin muihin kokemuksiin!
VastaaPoistaKiitos♥ Ikinä ei kyllä tunnu hyvälle, jos pienellä on paha olla eikä siihen itse pystyy vaikuttamaan. Elämän opettamana me tosiaan tahdomme kuitenkin nauttia pikkuisesta ja kerätä voimia niistä hyvistä hetkistä ja asioista :)
PoistaTsemppiä! Täälläkin hoidettiin 14v sitten kovasti ja kovaa huutavaa pikkuista, nyttemmin mitä helpointa 14v neitiä. Ihanaa kun osaat olla kiitollinen omasta äänekkäästä pikkuisestasi :)
VastaaPoistaKiitos♥ Voi kunpa meidänkin neiti olisi helppo, mutta 11-vuotias huutaa aina vaan. Tosin syyt on taineet vuosien varrella vaan muuttua :D
PoistaAsiat voisivat myös olla huonommin, joten ennemmin sitä nauttii niistä hyvistä asioista kuin murehtii huonoja :)