17. marraskuuta 2017

Täydellinen elämä

 Blogia pidempään seuranneet ovat ehkä huomanneetkin, että olen kova pohtimaan asioita öisin lapsien valvottaessa. Nuo öiset hetket ovat niitä, jolloin talossamme on rauhallisinta ja toisaalta öisin en viihdykkeeksi mitään muuta kaipaakaan. Riittää kun saan katsella lastani ja ajatella lähes rauhassa.
 Pikkuisen kanssa noita yön valvottuja hetkiä on yllättävän vähän sillä hän on todella hyvä nukkumaan öisin. Ensimmäinen kokonainen yökin, joka isompien poikien kanssa koettiin heidän ollessa noin 2-3vuotiaita, on suureksi ihmeekseni jo nukuttu! Yöheräämiset ovat siis usein pikaisia tankkaushetkiä 1-2 kertaa yössä.

 On näihin öihin Pikkuisen kanssa toki mahtunut myös niitä pohdiskeluöitä. Eräänä yönä rupesin miettimään ihan normaalisti viime aikojen tapahtumia. Tajusin kuinka aivan huomaamatta olen löytänyt taas palan sitä entistä minääni, joka kenties vaikeimpina aikoina hieman katosi. Vaikka suuri osa päivästä menee koliikkilapsen värinäsitteriä leikkiessä, olen käynnistänyt monen monta pientä ja isompaakin omaa projektia sekä saanut jotain valmiiksikin.
Sen jälkeen, kun huomasin tuon palaseni löytyneen, aloin ajattelemaan kuinka hyvältä elämä juuri nyt tuntuukaan. Vuosi sitten yritimme paikkailla haavojamme ja hyväksyä perheemme olevan siinä. Millainen onni meitä vielä kohtaisikaan! Hyvin nopeasti aloinkin yllättäen hiiren hiljaa laulaa Pikkuiselle Suvi Teräsniskan Täydellinen elämä-biisin kertosäettä.  Kuinka oikeassa se onkaan!

 Täydellinen elämä ei tosiaankaan tarkoita kaiken olevan pelkkää ihanuutta ja onnea. Kyllä elämään kuuluu myös surua ja epäonnistumisia. Vaikka pahimpina hetkinä ei ehkä uskoisikaan, eräänä päivänä huomaa elämän taas hymyilevän. Myös jokaiseen päivään, siihen kaikkein kurjimpaankin, on mahdutettu onnen hetkiä. Aina niitä ei vain ehkä huomaa.
 Tällä hetkellä musta tuntuu, että elämämme on täydellistä juuri näin. Vaikeat ajat ovat muokanneet meistä sen mitä me olemme ja nyt on aika vain nauttia onnen hetkistä. Toki pikkuisen koliikki on todella sydäntä särkevää katseltavaa, mutta se helpottaa aikanaan. Pääasia, että olemme saaneet hänet sulostuttamaan elämäämme. Meillä on naurua, vauhtia, itkua ja rakkautta täynnä oleva koti, josta lapset eivät omien sanojensa mukaan haluaisi muuttaa ikinä pois. Meillä on toisemme niin onnen kuin surunkin hetkillä.

 Mitä sinun elääsi nyt kuuluu?

14. marraskuuta 2017

Talvi sua kaivataan!

Tänä aamuna Onni kyseli talven perään. On oikeastaan kysellyt useita kertoja joka päivä siitä asti, kun lumet muutama viikko sitten sulivat. Vaikka kuraleikit ovatkin pojasta hurjan hauskoja, kaipaa hän jo nauttimaan talven riemuista. Siispä huusimmekin ikkunasta yhdessä kovaan ääneen Talvi missä viivyt?
 Pimeissä syysilloissa kynttilöineen on toki oma viehätyksensä. Sateen ropina ikkunassa kuulostaa kovin turvalliselle ja takkatulen ritistessä on mukava nauttia peiton alla kupillinen lämmintä juomista. Glögiä on viime aikoina kulunut paljon ja joulukin on kovasti ollut jo mielessä. Nautimme suunnattomasti joulun ajasta, mutta nautinto karisee hyvin nopeasti heitellessäni iltaisin kasallisen lasten kuraisia ulkovaatteita eteisen korista pesuun.
 Kun syksyn väriloisto on kadonnut ja ulkona on niin kovin synkkää ja ruskeaa, kaipaa tämä vilukissakin jo pakkasia ja luntakin. Voisitko siis talvi tulla jo kun joulukin lähestyy? Ihan muutama aste pakkasta vain ja vähän lunta tunnelmaa luomaan? Tahdomme nauraa lumessa ja etsiä tonttujen jälkiä. Pikkuiset jalat kaipaisivat myös jo niin kovin hiihtämään tai edes hieman kolalla auraamaan. Tai saisiko edes vesisateen sijaan niitä kauniita kuuraisia aamuja ja aurinkoisia päiviä?

 Löytyykö muita talvea toivovia?

11. marraskuuta 2017

Huuto palasi taloon

 Sanonnan mukaan pessimisti ei pety. Vaikken itseäni pessimistinä pidäkään, en juurikaan yllättynyt pikkuisen aloitellessa huutoputkeaan. Olihan meillä jo ennestään ollut yksi koliikkivauva ja kaksi muiden syiden takia ensimmäiset vuotensa huutanutta poikaa. Mielessäni oli siis varsin todennäköistä, että pikkuinenkin kuuluisi huutajien joukkoon, vaikka toiveissa olikin jotain aivan muuta.

 Jo heti pikkuisen syntymän jälkeen olin tuntosarvet herkillään. Vauvan heittäytyessä itkemään kaarelle, rohistessa tai lopettaessa pian syömisensä oli välittömästi merkki refluksista. Pinaattikeiton värisen tavaran vaipassa tulkitsin oitis allergiaksi ja pienikin itku iltaisin oli heti merkki koliikin alkamisesta. Jep, varsin vainoharhaista menoa sillä vauvallahan oli esim. nenä tukossa ja vihreä kakkakin ihan normaalia näin pienillä!
 En siis yllättynyt yhtään, kun tajusin jokapäiväisen huutokonsertin ja tyytymättömyyden alkavan suunnilleen samaan aikaa ja kestävän nukkumaan menoon asti. Tällä kertaa tahdon kuitenkin uskoa kyseessä olevan koliikin, sillä toisin kuin veljensä pikkuinen ei huuda öisin. Päivät sinne alkuiltaan asti vauva on oikein tyytyväinen ja rauhallinen tapaus. Saamme osaksemme suloisia hymyjä ja ihanaa jutustelua, joita isompien poikien kanssa ei juurikaan ollut.

 Pikkuisen koliikki tuntuukin todella helpolle jutulle. Tiedän koliikin olevan kyllä oikeasti rankkaa aikaa ja vaikuttavan koko perheeseen, mutta meidän kokemuksiemme vuoksi tämä ei enää todellakaan rankalle tunnu. Tällä kertaa me emme kuule huutoa kuukaudesta toiseen 24/7 vaan saamme öisin nukkua jopa useamman tunnin putkeen. Isompien poikien vauva-aikoihin verrattuna 4-5 tunnin päivittäinen putki ei ole enää mitään. On kuitenkin toki sydäntäsärkevää, ettei pysty pikkuisen oloa juuri paremmaksi saamaan.
 Koliikista kärsii muistaakseni vain noin 10% lapsista. Eräänä iltana mietinkin, miten kummassa me ollaan tällainen potti saatu kerättyä? Onko meillä jotain huutogeenejä? Vaikka emme tälläkään kertaa saaneet nauttia ns. normaalista vastasyntyneestä, katson pikkuista pahimpienkin huutokonserttien aikana suurella rakkaudella ja kiitollisuudella. Olemme saaneet oikean aarteen luoksemme ja jos tämä huuto on nyt tällä kertaa oikeasti vain koliikkia, ei se kestä ikuisuudelta tuntuvaa aikaa.

 Mukavaa isänpäiväviikonloppua♥

6. marraskuuta 2017

Suosittele itkuhälytintä!

 Niinhän siinä kävi aivan kuten olin ennen vauvan syntymää pelännytkin eli meidän vanhat, luotettavat ja rakkaat itkuhälyttimet sanoivat ahkeran työnsä jälkeen sopimuksensa irti. On siis sittenkin hankittava uudet. Kaikki on vain näiden vuosien aikana kehittynyt niin hurjasti, että olemme ihan pihalla. Osaisitko sinä auttaa meitä?
 Etsinnässä olisi siis itkarit, jotka toimisivat niin kotona kuin mökin laiturinnokkaan asti säällä kuin säällä sekä tarvittaessa myös hieman maastoisemmissa oloissa. Meillä nukutaan siis päikkärit ulkosalla myös talvipakkasella, kovimmilla tosin hieman suojaisemmassa paikassa. Talomme on kivitalo, jossa tavallisen kännykänkin kuuluvuus toisinaan mietityttää. Mitähän vielä pitäisikään ottaa huomioon?

 Ennen ostoksille ryntäämistä kuulisin siis hukkaostosta välttääkseni mielelläni käyttökokemuksia itkuhälyttimistä! Niin hyviä kuin huonojakin kokemuksia kaivataan! Kiitos♥

5. marraskuuta 2017

Tosielämän kummitusjuttuja vai sattumaa?

 Halloween ja pyhäinpäivä ehtivät jo menemään ennen kuin sain tämän täysin valmiiksi. Päätin silti julkaista tämän postauksen. Toiset ihmiset ovat ehdottomasti sitä mieltä, ettei mitään yliluonnollista ole olemassakaan. He yrittävät kenties etsiä kaikelle järkevää selitystä. Itsekin kuuluin joskus enemmän tähän ihmisjoukkoon kunnes törmäsin lähipiirissä tarpeeksi usein tilanteisiin, joille ei järjellistä selitystä löytynyt. Tässä muutama omassa kodissamme sattunut tapaus.
 Tämä tapahtui Tellun ollessa suunnilleen Onnin ikäinen. Olin laittamassa tyttöä nukkumaan, kun Tellu alkoi puhumaan kuinka meidän papparainen oli eilen istunut sängyn vieressä olevalla tuolilla  juttelemassa ja toivottamassa hyvää yötä. Koska papparainen oli kuollut Tellun ollessa juuri ja juuri vuoden vanha, kysyin leikilläni mitä papparaisella oli päällään. Vaatteet olivat papparaisen lempivaatteet, jotka Tellu olisi ehkä joskus jostain kuvistakin nähnyt. Hetken jo kuvittelinkin kaiken olevan Tellun mielikuvituksen tuotetta, mutta lähtiessäni huoneesta tyttö kertoi mitä papparainen oli sanonut lähtiessään. Nuo sanat olivat sanalleen ja äänenpainoineen tasan tarkkaan samat, jotka papparainen yleensä lähtiessäänkin sanoi eikä niitä sanoja ollut meillä papparaisen kuoleman jälkeen mainittu.

 Eräänä yönä täysikuun aikaan makasin sängyssä kiroten mielessäni, ettei taaskaan nukuta. Ajattelin niitä näitä, kun tunsin jonkun käden koskettavan olkapäätäni. Ihmettelin, etten ollut kuullut lapsen tulevan huoneeseemme. Käännyin tietysti kysymään mikä hätänä, mutta huoneessamme ei ollutkaan ketään! Olen vielä tänä päivänäkin aivan varma, että olin täysin hereillä. Olkapäähäni ei myöskään voinut vahingossa osua mitään.
 Talvisena pakkasiltana olin laittanut lapset nukkumaan ja odottelin sohvalla miestä kotiin. Yllättäen pinnasängystä alkoi kuulumaan hysteeristä huutoa "Älä mee pois, älä jätä". En yleensäkään juokse heti lasten luokse ensimmäisestä inahduksesta ja tälläkin kerralla pysähdyin laittamaan takkaan lisää puita. Noustessani takan edestä kuului ukkosen jyrähdys ja huutava lapsi hiljeni. Palasin takaisin sohvalle katsomaan olisiko oikeasti ukkonen tullut keskellä talvea. Hetkeä myöhemmin mies tuli itkuisena kotiin kertoen lähipiiriin kuuluvan kuolleen lähellä kotiamme. Oliko ukkosen jyrähdys, lapsen huuto ja onnettomuus vain sattumaa?

 Oletko kokenut jotain yliluonnollista? Tai uskotko kaiken olevan järjellä selitettävissä?

2. marraskuuta 2017

Ihanaa merinovillaa päästä varpaisiin

Yhteistyössä Sohvila Design

 Syksyn ja talven tulon voi huomata perheessämme päivittyneistä vaatekaapeista. Olen nimittäin jo muutama vuosi sitten hullaantunut merinovillaan sen loistavien ominaisuuksiensa vuoksi. Lapsiltamme löytyykin merinovillaisia vaatteita aina yöpuvusta huppareihin tai pikemminkin päästä varpaisiin. Olinkin riemuissani päästessäni yhteistyön merkeissä valitsemaan Sohvila Designin valikoimista pienemmille tuotteet.
 Sohvila Designin valikoimista löytyy kauniita, mutta käytännöllisiä merinovillaisia asusteita, jotka sopivat konepestävinä hyvin niin ulkoleikkeihin kuin siistimpäänkin menoon. Tuotteet valmistetaan käsityönä Varsinais-Suomessa ja niissä käytettävä lanka on 100% mulesing vapaata. Sohvila Design valmistaa tuotteita myös tilauksesta, jolloin voit tilata juuri täydellisen hatun itsellesi tai neulehaalarin pikkuisellesi.
 Annoin Onnin valita itselleen mieluisan pipon ja valinta tuntui olevan pojalle todella helppo. Vilpertti 2.0 harmaana oli rakkautta ensisilmäyksellä. Onni odotti pipon saapumista malttamattomana ja suorastaan repi paketin auki, jotta sai pipon heti päähänsä :D Vilpertti onkin Onnin kanssa päässyt näkemään jo niin syksyn kauneutta kuin talven ihmeitäkin ja olemme olleet todella ihastuneita siihen. Mutakylvyn jälkeen pipo joutui myös pesutestiin ja palasi sieltä täydellisenä.
  Sohvilan Designin valikoimista löytyy paljon myös muita ihania pipoja, joille on myönnetty Avainlippu-merkki.  Pikkuiselle sopisikin ihana tummanharmaa Nooa, jota koristaa hauska tekoturkistupsu. Pipojen kaveriksi Sohvila Designin valikoimista löytyy myös tuubihuiveja ja tytöille söpöilyyn kauniita pantoja.
 Tällä kertaa en kuitenkaan valinnut pikkuiselle puuttuvaa pipoa vaan suloiset Naava-tossut. Tossut ovat lämmittäneet pikkuruisia jalkoja päiväunilla vaunuissa sekä pakkasten tullen viileällä lattialla. Koska merinovilla ei kutita, ovat tossut myös olleet terättömien yöpukujen kaverina. Näitä tossuja voi siis käyttää yötä päivää ja ne kuuluvatkin vauvamme vakiovarusteisiin.

 Onko Sohvila Design sinulle ennestään tuttu? Entä löytyykö muita, jotka ovat hullaantuneita merinovillaan?


30. lokakuuta 2017

6 viikkoa

 Kuusi viikkoa voi joskus tuntua kovin pitkälle ajalle, mutta pikkuisen kanssa se on mennyt hetkessä. Kuitenkin vauvaa katsellessa voi huomata, ettei meillä enää aivan vastasyntynyttä ole vaan kehitystä on jo tapahtunut.
 Pikkuinen aiheutti neuvolalääkärissä suurta hilpeyttä painonnousullaan. Ruoka siis maittaa pojalle hyvin eikä iltojen maratonsyömisistä huolimatta todellakaan tarvitse miettiä riittääkö oma maito vai ei. Vauvan posket ovatkin pyöristyneet mahtavasti, leuan alle on muodostunut toinen leuka ja jaloista löytyy suloiset makkarat. Aivan pian joudummekin jo viikkailemaan kaikkein pienimmät 50cm:n vaatteet pois käytöstä.

 Kehitystä on tapahtunut myös muussa kuin painossa. Pikkuinen on yhä enemmän hereillä ja viihtyy mielellään sisarustensa touhuja seuraillen. Vauva on myös kova keskustelemaan ja sulostuttaa meitä hymyillään. Päätään pikkuinen kannattelee jo hienosti eikä makuuasento sylissä ole enää pojan mieleen. Ympäristön tapahtumat pitää nähdä! Lattialla pikkuinen viihtyy vain pieniä hetkiä vatsallaan ja silloinkin kädet ovat hienosti kyynernojassa jalkojen yrittäessä vimmatusti mahan alle tai eteenpäin. Musiikkituokiot ovat myös kovasti vauvan mieleen.
 Vauva on yhä todella rauhallinen luonne. Elomme ei aina kuitenkaan ole pelkkää ihanuutta ja ruusuilla tanssimista, sillä pikkuinen kärsii iltaa kohden pahenevista mahavaivoista, jolloin vain sylissä on hyvä olla. Tätäkin postausta olen kirjoittanut jo ainakin kolmessa osassa! Tällä hetkellä hulinoiksi muuttuneet yötkin sujuvat paremmin vanhempien välissä unipesässä kuin omassa sängyssä, johon sitkeästi joka ilta vauva nukkumaan laitetaan. Aamun ja illan torkut pikkuinen nukkuu sisällä ja pidemmät päiväunet yleensä ulkoilujemme aikana vaunuissa.

 Mitä muille pikkuisille kuuluu?