Meidän tyttö

 Muistan vielä erittäin hyvin, kuinka taas yhden erittäin pitkän väsytystaistelun jälkeen katsoin pientä sängyssä nukkuvaa taaperoa. Siinä katsellessani mietin tuleeko meillä ikinä tuon pienen tytön kanssa olemaan yhtään mitään yhteistä vai olisiko koko elämä vain samaa väsytystaistelua? Löydetäänkö me yhteistä säveltä ikinä?

 Jo hyvin varhaisessa vaiheessa kävi selväksi, että Tellu on kuin kopio isästään. Vain sukupuoli ja ikä erottivat heidät toisistaan. Tyttöä katsellessa ei voinut isästä erehtyä ja ellei tyttöä nähnyt sukulaissuhteen pystyi helposti myös kuulemaan. On ollut sanomattakin selvää, että mies on aina ymmärtänyt Tellua selvästi paremmin kuin minä ja näin ollen Tellu onkin oikea isin tyttö. Vai onko sittenkään?

 Ikinä missään vaiheessa en ole lapsille omia kiinnostuksen kohteitani tuputtanut. Itse he ovat esim. rakastuneet kirjoihin, vaikka toki runsas lukeminen ja kotikirjasto asiaa on varmasti edesauttanutkin. Kuitenkin jos nyt vertailtaisiin omia lempipuuhiani Tellun ikäisenä, olisi ne tytön kanssa lähes identtiset! Tellu ahmii kirjoja jopa enemmän kuin minä aikoinani ja harrastaa samoja asioita. Hän rakastaa äitinsä tavoin kaikkea kaunista ja käsillä tekemistä. Askartelutarvikkeet, kankaat ja langat katoavat hyvinkin tehokkaasti, mikäli tyttö saa vapaasti niitä käyttää. Keittiössä syntyy herkkuja ja shoppailemassa tyttöä on vaikea hillitä.

  Korkkareilla juoksun tyttö on hallinnut heti kävelemään opittuaan, mutta itse en taida sitä vieläkään. En myöskään ole yhtä paljon korujen perään, mutta muutoin tyttöä puuhissaan katsoessani saatan kuitenkin tunnistaa myös itseni. Toisaalta vaikkei meillä olisikaan yhtään mitään yhteistä, olisi hän aina minun rakas lapseni. Eihän lasten kuulu olla kopioita vanhemmistaan, vaan omia, ihania yksilöitä! Ajan myötä myös vanhempi oppii ymmärtämään lastaan paremmin eikä oma verenpaineenikaan ole enää temperamenttisen tytön kanssa niin kovin koetuksella :D

 Kuinka paljon teillä lapset muistuttavat vanhempiaan?