Kyyneleitä

 Muistaakohan joku vielä, kun mainitsin Onnin tutista luopumisen olleen meille vanhemmille kovempi paikka? Nyt voin tunnustaa, että pojan nukahdettua me istuimme yhdessä sohvalla ja kilpaa vuodatimme kyyneleitä. Emme olleet vielä valmiita luopumaan vauvajutuista ja pienistä lapsista. Syliin oli ihanaa täytettä, mutta silti tuntui kuin jotain puuttuisi. Tuntui kuin henki ei kulkisi, ahdisti. Myös ajatus Onnin siirtymisestä pois pinnasängystä ja meidän makuuhuoneesta sai meidät itkemään ihan kunnolla. Emme halunneet edes kuvitella, ettemme voisi katsoa pientä suloista uinujaa juuri ennen nukkumaan menoamme. Ahdistus vain kasvoi.

 Elämä harvoin menee niin kuin on suunnitellut. Yksi omista suurista haaveistani oli iso perhe ja vieläpä lapset suht' pienellä ikäerolla. Sen haaveen toteuttamiseen ei aina vain pelkkä toive ja teotkaan riitä. Vaikka kuinka haluaisi lapset pienellä ikäerolla, voi joutua sanomaan hyvästit koko haaveelleen. Jo Tellun odotuksessa kävi myös selväksi, ettei kohtuni ole luotu raskauteen vaan synnyttämiseen ja lasten syntymien jälkeen on ollut aina vaan rankempaa ja rankempaa. Silti hullut haaveilivat salaa vielä yhdestä lapsesta.

 Onnin aikana tunteeni ovat menneet laidasta laitaan. Olen yrittänyt järkeillä, ettei meidän yhtälöllä kannata enää pitää vauvatoiveita yllä. Sitten poikaa katsoessa lähes rukoillut, ettei tämä olisi vielä tässä. Olen yrittänyt tehdä surutyötä ja nauttinut joka hetkestä. Olen ollut kiitollinen siitä mitä olemme saaneet ja tuntenut huonoa omaatuntoa haaveistani, koska kaikki eivät saa edes tämänkään vertaa. Olen itkenyt surusta, kaipauksesta, ilosta, onnistumisista ja menetyksistä. Olen hyppinyt riemusta Onnin elämän helpottuessa ja katsellessani kuinka mies on entistä enemmän alkanut nauttimaan isyydestään. Kaikkien näiden tunteiden kirjossa mukana on ollut kaipaus.

 On asioita, joihin on sopeuduttava joko hyvällä tai pahalla. Elämässä on opittava tekemään surutyötä. Kaikkia haaveita ei vain pysty toteuttamaan. Ehkä elämä olisi tylsääkin, jos kaikki menisi aina kuten itse toivoo?! Olemme yrittäneet hyväksyä ajatusta, ettei perheemme enää kasva. Olemme yrittäneet oppia elämään sen ajatuksen kanssa samalla kun ympärillemme on iskenyt vauvabuumi. Vauvat ovat ihania ja on todella hienoa niin monen päästessä nauttimaan vanhemmuuden iloista, mutta en voisi kieltää etteikö pieni riipaisu olisi omassa sydämessäni käynyt.

 Kyyneleitä on vuodatettu valtavat määrät, mutta kaiken pahimman tuskankin aikana olemme onneksi olleet miehen kanssa yhdessä tukemassa toinen toistamme. Vain tuon tuen avulla olen jaksanut kaikkein vaikeimpien hetkien ylitse, vaikka toki myös lasten tuomalla ilolla ja elämällä on ollut todella iso rooli jaksamisessani. Unelmien murskautuessa voisi kai helposti murskautua itsekin. Onneksi elämä kuitenkin myös opettaa huomaamaan ne pienet onnen muruset, jotka auttavat jaksamaan aina seuraavaan päivään asti.

 Aina joskus surun ja kaipauksen kyyneleet muuttuvat ilon kyyneleiksi. Ensin iskee epäusko, pelko, varovainen onni ja lopulta suuri riemastus. Kaiken kokemamme jälkeen tunnemme nyt itsemme maailman onnellisimmaksi pariksi. Pitkäaikaisesta haaveestamme on tulossa sittenkin totta! Jos vain kaikki sujuu hyvin, on meitä ensi syksynä yksi lisää♥