14. tammikuuta 2016

Vieroittaisin jos osaisin

 Jokainen meistä tietää, että lapset ovat erilaisia. Moni on varmasti myös huomannut rakkaassa lapsessaan joskus jonkin ärsyttävän tavan kuten esim. tahallinen hampaiden narskuttelu. Myös meidän Onnilla on eräs äitinsä hulluuden partaalle ajava ärsyttävä piirre, josta hän on sairaalassakin jo hyvin kuuluisa.

 Blogia pidempään seuranneet tietävät millainen alkutaival Onnilla on ollut. Hän on hakenut sylistä lohdutusta, turvaa ja apua joka ikisellä solullaan. Aivan alusta asti hän on pahimpina aikoinaan yrittänyt miehekkäästi myös etsiä vaikka väkisin rintaani käsiinsä. Jälkiviisaana voisin todeta imetyskorun olleen tarpeen, mutten muista oliko niitä edes suuremmin vielä silloin? Jos oli niin syystä tai toisesta en sellaista älynnyt kokeilla.

 Imetyksestä poika luopui luonnostaan, mutta tuota pakonomaista pienen käden hakeutumista paitani alle en ole saanut kuriin millään. On kokeiltu erilaisia keinoja yhdessä miehen kanssa ja erikseen, mutta poika vain jatkaa ja jatkaa kunnes otan molemmat pienet käpälät väkisin käsiini. Päästettyäni irti Onni aloittaa yrittämisen välittömästi uudelleen.
Tiettyinä aikoina sydän haluaisi ottaa Onnin ehdottomasti syliin, mutta toinen minä menettää hermot jo pelkästä ajatuksesta. Niinpä olemme miehen kotona ollessa tehneet sylijaon; pidän Onnia sylissä silloin kun hän ei ole väsynyt eikä vaivainen ja mies pojan torkkuessa sekä oirehtiessa. Miehen paidan sisältö kun ei pojalle kelpaa! Ongelmaksi tämä tietysti muodostuu niinä hetkinä jolloin mies on poissa tai ei muuten vain kelpaa.

 Haluatte varmasti myös kuulla miksi ihmeessä Onni on sairaalassakin jo kuuluisa. Pojan ensimmäisen leikkauksen aikaan emme ehtineet myöhäisen ilmoituksen vuoksi ajoissa heräämöön. Eräs hoitaja oli sitten ottanut pienen silmät kiinni hentoisesti vaikeroivan Onnin syliinsä ja poika oli hakenut vimmatusti väkisin kädellään turvaa hoitajan paidan alta. Meidän mennessä paikalle koko henkilökunta nauroi pojallemme, jonka käsi oli vieraissa tisseissä kiinni. Onni teki niin lähtemättömän vaikutuksen, että muutamaan otteeseen olemme sairaalan käytävillä saaneet vastailla kysymykseen miten pieni tissimies jakselee. Toisella leikkauskerralla heräämöstä soitettiin paikalle taatusti ennen kuin poika ehti tajuta tai päästää yhtään mitään.

 Kertokaa ihmeessä jos teillä on vinkkiä pojan käden vieroittamiseen! Eihän se ole lainkaan soveliasta, jos vielä eskarissakin Onni pahassa paikassa yrittää hakea turvaa opettajan paidan alta! Joo, alan olemaan jo ehkä hieman epätoivoinen :D

8 kommenttia:

  1. Voi <3 Meillä on myös Onni ja Emil olleet tuommosia "hiplaajia" :D Meillä asiaan on auttanut vaan aika. Se tulee lapsella jotenkin niin selkärangasta, että en tiedä kuinka siitä voisi oikein vieroittaa.. Tai tuo mitö ootte tehneet niin on varmasti hyvä!
    ps. Nyt kun mulla ei enää tämmösiö pukkuhipsuttajia ole niin aivan kaiholla noitakin aikoja muistelen :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä voisin vaikka vannoa ettei tätä tule yhtään ikävä, mutta ehkä parempi olla kuitenkin vannomatta :D Jotenkin vielä vauva-aikana tämän kestin, vaikka olinkin koko aika ihan raavitun näköinen. Kyse ei siis ole mistään pienestä hiplaamisesta vaan päämääräisestä ja raivokkaastakin toiminnasta aikaa ja paikkaa huomioimatta. Nyt siis tuntuu erittäin vahvasti sille, että kohta 2,5-vuotias saisi alkaa luopumaan tästä tavasta.

      Poista
  2. Meidän kuopus on myös tuollainen hiplaaja. Hän silitteli aina kaulaani ja rintaa kun häntä vielä imetin ja siitä on ollut vaikeaa päästä eroon. Nyt voisin sanoa että ehkä olemme saaneet sen "hiplailun" lopetettua tai oikeastaan käännettyä. Nykyään hän ottaa kummallakin pienellä kädellä kiinni minun kasvoista ja katsoo silmiin, kun hän tarvitsee läheisyyttä. Teen saman hänelle aina aamuisin kun hän on vielä unitokkurassa. Se on nyt vähän niin kuin meidän "juttu".. Ja aivan kuten Nora sanoi, näitä aikoja varmasti tulee ikävä <3<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana tuo teidän juttunne♥ Meillä Onni ja mies painavat aina nenät tiiviisti vastakkain. Ehkä mun pitäisi yrittää keksiä joku meidän juttu ilman raapimista?

      Poista
  3. En osaa auttaa. Meidän 2,5v imee peukaloa vastaavissa tilanteissa. Nukkumaan käydessä hänellä on peukku suussa ja toinen käsi räplää lakanat kulmaa, jonka hän on repinyt patjan alta. Peukun syönti on jo vaikuttanut puretaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että! Peukusta onkin hankala vierottaa, kun se kulkee koko ajan mukana! Meillä keskimmäinen jätti tutit hyvin aikaisin pois, mutta se peukku siirtyi nukahtamisen aikaan niin kovin helposti suuhun.

      Poista
  4. Meillä ei oo ollut tälläistä, mut muistan et yks sisaruksistani harrasti tätä ja aukoi huomaamatta kyläpaikassa esim äidin kauluspaidan napit, o ou :D Se jäi pois joskus n. 3vuotiaana, joten jospa teilläkin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä siis odotellessa :D Meilläkin tosiaan käsi yrittää vimmatusti paikasta huolimatta paidan alle. Ja kaikki paitojen kaulukset alkavat olla entisiä.

      Poista