19. toukokuuta 2020

Hautajaiset poikkeusolojen aikaan

 Viimeiset kuukaudet ovat poikenneet normaalista täysin. Olemme nauttineet kotona olosta enkä vaihtaisi niitä päiviä vanhaan normaaliin. Samalla tuntuu kuitenkin surulliselta ajatella heitä, jotka yksin makaavat sairaalassa tai hoivakodissa kuukaudesta toiseen. Kuinka moni heistä jaksaa taistella uuteen päivään masentumatta? Nyt voin valitettavasti omasta kokemuksesta myös kertoa millaista on, kun läheinen kuolee sairaalassa näissä poikkeusoloissa.
 Itse aavistin lopputuloksen jo maaliskuussa viedessäni äitini sairaalaan. Kirosin ja häpesin mielessäni omaa ajatustani viimeiselle matkalle viemisestä. Syytin tuosta ajatuksesta itseäni myös silloin, kun keskusteluja kotiutumisesta käytiin. Silti tuo tunne ei jättänyt rauhaan. Tunteesta huolimatta hoitajan kuolinsoitto tuli täysin puskista. Tuo soitto oli hyvin lyhyt ja ytimekäs; näin on nyt käynyt, hautaustoimistolle menee lupa suoraan ja tavarat voitte hakea joskus täältä. Osanotto ja hei hei. Tuntui kuin koko puhelu olisi ollut surkea vitsi, mutta ei se ollut.

 Ihmiskontaktit ovat nyt monessa paikassa karsittu minimiin ja niinpä hoidin kotona koneen ääressä kaikki hautajaisjärjestelyt iltaisin lasten mentyä nukkumaan. Miehen tehdessä pitkää työviikkoa järjestely toki oli näin hurjan helppoa. Todellisuudessa minulla ei vieläkään ole täysin hajua siitä, miltä esim. arkku näytti, mutta opinpa taas uusia asioita ainakin edesmenneestä suvustani.
 Itse hautajaisten suhteen seurakunnilla on olleet nyt varsin vaihtelevat käytännöt. Osa sallii yhteensä 10 hengen kappelisiunauksen ja osa sallii jopa 10 hengen vierasjoukon lisäksi tarvittavan henkilökunnan eli papin, kanttorin jne. Täällä ainut vaihtoehto oli siunaus haudalla ja vielä niin, että arkku on tilausuuden alkaessa jo avonaisessa haudassa. Saattoväkeä oli se 10 ja seurakunnan henkilöt lisäksi. Noin vartti ja koko hautajaiset olivat ohi.

 Muistotilaisuuksiahan ei tällä hetkellä suositella järjestettävän. Koska muut vieraat olivat kuitenkin useamman sadan kilometrin päästä, pidettiin meillä suunnittelematta lyhyt kahvitilaisuus suolaisen huikopalan ja kakun kera. Kai jokainen ihminen edes sellaisen tilaisuuden ansatsisi?
 Tämän kokemuksen myötä en voi olla miettimättä heitä, joilla ei oikeasti ole omaisia. Koronan aikaan tämä on vain ikävä pakko näin, mutta on olemassa myös paljon heitä joita kukaan ei ole saattamassa normaalistikaan. On vain pikainen siunaus ja kenties tuhkaus sosiaalitoimen avustuksella. Ihminen ikään kuin häviää vain tuhkana tuuleen vieden elämäntarinansa mukanaan. Jokainen elämä on kuin kertomus ja on surullista, ellei kukaan kuule sitä.

 Mitä itse ajattelen tästä kokemastani? Edelleen päällimmäisenä tunteenani on vain helpotus. Ehkä tämä tapa, jolla kaikki nyt tapahtui, luo kuitenkin lapsenkaltaista epäuskoa. Onko kaikki oikeasti tapahtunut ja lopullisesti ohi? Samalla kuitenkin tiedän, että on aika suunnata katse eteenpäin, suukottaa lapsia ja nauttia jokaisesta päivästä. Koskaan ei tiedä miten elämä yllättää seuraavaksi. Päivistä on nautittava nyt.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti